Miksi laihaa saa haukkua anorektikoksi?

Törmäsin tänään ilmiöön, johon olen kiinnittänyt huomiota jo vuosia, kun Facebookkiani selaillessani silmiini pompahti Stara-lehden kohu-uutinen Christiano Ronaldon tyttöystävän rantakuvista. En pidä itse lehden kirjoituksia kovin luotettavina, tai muutenkin laadukkaina, enkä ole edes vakuuttunut, että tämä tyttönen on Ronaldon rakastettu. Avasin kuitenkin julkaisun ja selasin nopeasti uteliaisuuttani kuvat läpi. Todella hoikka nainen, kauniit kasvot. Ihan kivan näköinen. Nopeasti silmäilin läpi vielä julkaisun tekstin. Ilmeisesti lahjakas mallitulokas, joka pari vuotta sitten oli joutunut veneonnettomuuteen. Harmi. Suljin julkaisun. Näin Facebookin ensimmäisen kommentin otsikon alla. Ja toisen. Ja kolmannen.

image(92)image(93)image(94)8 ikävää kommenttia ja 2 mukavaa. Jos kuvassa ollut nainen olisi ollut hieman tuhdimpi, olen lähes täydellisen varma, että kommenttisuhde olisi kääntynyt toisin päin. Muutama kommentoija jaksaisi sanoa ”läski” ja muut sanoisivat ”mieluummin jotain mistä ottaa kiinni, kuin luuranko”. Näinhän tämä menee aina.

Kyllä osa lihavista ihmisistä saa osakseen arvostelua. Saa kritisointia ja haukkumista. En millään lailla kiellä sitä, enkä väheksy heille kohdistettuja ikäviä lauseita. Haukkuminen on aina ikävää ja aina väärin. Mutta kyllä tässä maassamme silti ääneen jaksetaan huutaa enemmän, jos olet laiha tai vaihtoehtoisesti kovin treenattu. Lihavuus on ikävä kyllä niin normaalia, että todella laihat tai todella treenatut ihmiset saavat mielestäni kovemman kohtelun.

Olen tehnyt tästä aiheesta empiiristä tutkimusta ihmiskokeella koekaniinina minä itse. Kisadieettini puolen välin ohitettuani aloin tasaiseen tahtiin saamaan kommentteja ”voi mikä ruikku oot, ”syötkö sää mitään kun näytät tolta”, ”näytät kyllä vähän jo sairaalta”. Minulla on läheisiä ystäviä, joilla on ylipainoa, eikä heille kukaan tule sanomaan ”ootpa lihava” tai ”pitäskö sun rajottaa tota sun syömistä, kato nyt peiliin”. Minulle kohdistetut kommentit eivät toki varmastikkaan olleet pahuuttaan sanottuja, mutta ääneen sanottuja silti. Miksi? En minä niistä itseeni ottanut, mutta mistä ihmiset sen tietävät? Entä jos olisin ollut hieman heikommalla itsetunnolla varustettu naisen alku, mitäs sitten? Entä jos olisin näiden kommenttien yllyttämänä jäänyt vuosiksi pohtimaan luikkuja reisiäni ja rimpuloita käsiäni?

Olen miettinyt, voiko tämä ilmiö johtua siitä, että lihavilla ihmisillä oletetaan pääsääntöisesti olevan heikko itsetunto, eikä siksi sanota päin naamaa. Laiha ihminen taas katsotaan itsevarmaksi, jopa liiankin, ja hänet halutaan haukkumalla saada maan pinnalle. Voiko kyse olla tästä? En tiedä. Vai onko itsensä hyvässä kondiksessa pitäminen vain niin ärsyttävän ihannoitavaa, ja kun itse ei siihen pystytä, halutaan uskotella itselle, ettei edes haluttaisi näyttää noin laihalta. ”Luurangolta”.

_J3A9880-55Ruikku. Luuranko. Ällön sairaan näkönen. Kuvottava. Ruma.

Aivan sama pätee myös treenattuihin ihmisiin. On esimerkiksi hyvin huvittavaa miettiä sitä suhdetta, kuinka moni tukeva ihminen kokee asiakseen tulla kommentoimaan lihaksikkaan naisen/miehen kuvaan ilkeyksiä ja sitten taas, kuinka moni lihaksikas ihminen huutelee lihavan ihmisen kuvan alle? Aina löytyy poikkeuksia ja mätiä yksilöitä, mutta yleisesti ottaen. Mistä tämä johtuu? Siitä paljon puhutusta kateudesta, vaiko tarpeesta tehdä omasta lihavuudestaan normaalia?

Ylipainoisuus sekä hoikkuus ovat pääsääntöisesti omia valintoja. Ja vaikka toista ääripäätä en olekkaan kokenut, olen maailmaa tarkastellessani tullut siihen lopputulemaan, että laihana on usein vaikeampaa. Eikö ole aika huolestuttava suunta yhteiskunnassamme, että laihan ihmisen tie on monesti hankalampi kulkea kuin lihavan?

Olen aina sanonut, että tärkeää ei mielestäni ole se, mitä tuntee, vaan se, miten sen tuo julki. Toki itsekin saatan jonkin ääripään kohdalla kauhistella, mutta en koskaan tuo sitä ilmi yleisesti tai varsinkaan kyseessä olevalle ihmiselle suoraan. Eikö tätä kutsuta aikuismaiseksi ja kohteliaaksi käytökseksi? Miksi se puuttuu niin monelta? Toki mielipiteitä voi olla vaikka jokaisesta vartalotyypistä, mutta miksi mielipiteet pitää tuoda esiin tarkoituksena loukata? Jos joku vielä luulee, että yleisesti ottaen laihan ihmisen on helpompi ottaa haukkuja vastaan, hän on väärässä.

Kuinka moni on kuullut sanonnan ”Real woman has curves, bones are for dogs”? Epäilen, että kaikki, jotka tätä nyt lukevat. Onko kukaan koskaan miettinyt, miltä tämä julistus kuulostaa luonnostaan todella laihan tytön korvaan? Bones are for dogs. Niin. Eikö hän ole oikea nainen?

curves

En kehtaa mennä kuntosalille

FitFashionilla on pyörinyt viime päivinä läskikeskustelu, joka on vetänyt pyörteisiinsä monen bloggaajan. Jokaisellahan on oma kantansa ylilihavuuteen, ja toki pitääkin olla kun kerran täällä urheilullisen portaalin alla runoillaan. Ensimmäisen postausvyöryn synnyttäneen postauksen voit lukea täältä. Minä en ota tähän asiaan kantaa. Koska koen, että muut ovat sanoneet jo kaiken tarvittavan, puolesta ja vastaan. Mutta yksi asia on noussut mielestäni jo aivan liian monta kertaa esille tällaisten kirjotusten kommenttiboksissa:

”Menisin salille, mutta en kehtaa.”

 Missä vaiheessa kuntosalista on tullut näyttäytymispaikka? Missä vaiheessa se menetti todellisen merkityksensä, terveyden ja kunnon ylläpitämisessä?

Kysymyksiinhän on helppo vastata. Salista tuli paikka, jossa näytetään pirun hyviltä silloin, kun fitness rantautui Suomen rannikolle ja fitneksestä tuli ilma, mitä hengitämme ja ruoka, mitä syömme. Sitä ei pääse karkuun, eikä piiloon. Salista on tullut nykyään paikka, minkä alkuperäinen tarkoitus on pitää kansa hyväkuntoisina, mutta merkitys on muuttunut lihavien, laihojen, erikoisten ja oudon näköisten kyttäämiskeskukseksi! Wtf? Milloin asiat ovat menneet siihen, että haluttaisiin mennä salille, mutta ei kehdata?

Ei ole ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun meikäläiselle on tokaistu, että ”en varmasti tule Wolffille” ja syyksi sanottu pinnallisuus ja kyttääminen ja kun ”siellä on kaikki jotain kisaajia”. Koko Tamperehan tuntee Wolffin kuntokeskuksen juuri näistä lauseista. ”Kun siellä on kaikki niin hyvässä kunnossa”. A) Ei ole. B) Mitä sitten vaikka olisikin? Itse olen viimeiset vuodet treenannut Wolffilla, enkä ole kokenut itseäni ei-tervetulleeksi tai kokenut, että joku arvostelee. Ehkä arvosteleekin, eihän sitä voi tietää. Mutta miksi se minua hetkauttaisi? Jos joku haluaa mielessään kauhistella, että ai kauhee kun tuo Korpelan tyttö on paisunut, tai haluaa jakaa palkintoja etukäteen salilla kisojen sijaan, se on minulle ihan sama. Minä olen salilla sitä varten, että treenaan, en sitä varten, että keskittyisin muiden tekemiseen.

IMG_8472Tän näkösenä mää siis aina reenaan ja tältä pitää kaikkien muidenkin näyttää, jos mielii salille tulla ihmisten aikaan!!

Jos joku viitsii tulla salille asti kyräilemään ja arvostelemaan ihmisiä, kyllä se kertoo enemmän tästä kyttääjästä itsestään, kuin sinusta. Minusta on ihan mahtavaa, että meidänkin pelottavalla pinnallisella kyräilysalilla käy ylipainoisia, alipainoisia, ihan normaaleja ihmisiä. Sitä vartenhan se sali on, että siellä voi laihtua ja tehdä lihaa! Ei sitä kotona laihdu miettimällä, että enpäs voi nyt lähteä kun joku voisi vaikka katsoa minuun päin. Itse olen kokenut susiluolan aivan päinvastaiseksi. Siellä on mielestäni hyvä tekemisen meininki ja tuntemattomatkin tyypit moikkailevat salille tullessa. Eilen prässäilin yksikseni jalkaprässiä, niin tuiki tuntematon herra hypähti yllättäen spottaamaan sarjaa minulle. Aika jees, eikö?

Kaikkia ei voi ikinä miellyttää, millään elämän osa-alueella. Olen tämän hyväksynyt jo vuosia sitten, ja ehkä se on osasyy, miksi en koe arvostelun olevan minulta pois. Kun ennen Wolffia kävin GoGolla, hypin jokaisen jumpan aina eturivissä, jotta sain tunnista parhaiten irti. Eikä mua henkilökohtaisesti kiinnostanut, jos joku takarivin Martta mietti, että ”mitä tuokin tuolla edessä tekee, kun ei edes osaa tätä jumppaa ja nytkin teki väärän liikkeen”. Tähän väliin muuten pakko todeta, että itse muistelen GoGolla saavani enemmän arvostelevia katseita, kuin Wolffilla koko aikana yhteensä. Olin silloin jo kiinnostunut kisaamisesta, ja luultavasti sain outoja katseita, koska moni mietti pienessä mielessään, että luulenkohan nyt vähän liikoja itsestäni. Että oikein kisalavoille, pyh! Mutta ei ne katseet ja arvostelut minua kiinnostaneet. Miksi kenenkään pitäisi välittää?

Toki ymmärrän, että ylipainoisen, ja mahdollisesti huonolla itsetunnolla varustetun ihmisen, on hankalaa tulla salille, missä suuri siivu kävijöistä on hyvässä kondiksessa. Mutta onko kukaan ajatellut niin päin, että kun minä menin ensimmäistä kertaa Wolffille, olin ihan kukkakeppi, mikä on ihan yhtä ikävää mielestäni kuin ylipainokin. En kokenut olevani samalla viivalla näistä treenaajista suurenkaan osan kanssa, enkä myöskään tuntenut ketään. Olin ihan yksinäni ja kukkakeppi. Yksinäinen luikero! Miksi olisin silti ajatellut, että en ole tervetullut salille? Onko sali vain hyväkuntoisia varten? Vai mennäänkö sinne salille ehkä kuitenkin juuri siksi, että tultaisiin hyväkuntoisiksi?

 Muiden ajatuksissa piehtaroiminen on ylipäänsä aika kuluttavaa. Joka paikassa on joku, joka voi ajatella sinusta jotain pahaa, mutta mitä väliä sillä on? Kovin vähään jäävät ne asiat, mitä voi tehdä, jos toivoo jokaisen hyväksyntää. Samanlaisia me loppupeleissä kuitenkin kaikki ollaan, ihmisiä vain. Toivon ja kannustan ihan joka ikistä keräämään sen rohkeutensa ja ostamalla salikortin, jos niin haluaa tehdä. Mikään kuntosali ei ole tarkoitettu vain tietynlaisille ihmisille. Kyllä ihan jokainen saa näyttäytyä, saa treenata ja olla miten päin tykkää, iästä, koosta ja vartalon mallista huolimatta. Jos jollekkin tämä ei ole ok, voit lohduttautua sillä, että tällä ihmisellä on varmasti paljon enemmän ongelmia elämässään kuin sinulla.