Fitness expo-fiilistelyä!

Moi! johan pyörähti 1 week out. Tietysti joidenkin kohdalla se tarkoittanee kisapäivää, minulle tarkoittaa vain viikkoa ennen ihanaa öljyttyjen pakaroiden, ilmaisten proteiinipatukoiden ja surkean Lahden murkinapaikkojen täyteistä viikonloppua! Taas saa tuijotella isoja ja kauniita ihmisiä itsensä tainnuksiin ja arvostella muka-asiantuntevasti oman elämänsä päätuomarina joka luokan kisaajia. Jippii!!

Itse en mene pro-karkeloita kyttäämään, mutta muutoin olen molempina päivinä pyörimässä. Erityisesti luonnollisesti bikini kiinnostaa, samoin junnubikini sekä kehonrakennus. Kyllä, kuulitte oikein, kehonrakennus. 😀 On niin monia kiintoisia kisaajia menossa sinnekkin pullistelemaan, että oikein vatsan pohjaa jo kutittaa! Mitäpä sitä itse enää ollenkaan mennä lavalle pyörimään, kun saa tällaiset kiksit jo ihan vain toisten puolesta odottaessa!

Omia suosikkejani naisten bikinissä on niiiin paljon, etten jaksa alkaa edes luettelemaan. +168 sarja näyttää tällä kertaa naisissa kuitenkin aika kovalta, mikä yleensä ottaen sitä ei ole. Yleensähän nuo pisimmät sarjat ovat vähän nooh, niin ja näin. Pitkä nainen harvoin kantaa itsensä yhtä hyvin kuin lyhyt. Se on vain fakta. (Mainittakoon, että itse myös tässä sarjassa naisissa kisaisin). Mutta tällä kertaa näyttää oikein hyvältä. Muissakin sarjoissa on kovia nimiä ja uskon, että varsin tasokkaat kisat saamme kyllä! Junnubiksusta löytyy oma suojattini Olivia Kovács ja uskallanpa väittää, että se likka tulee olemaan kovassa iskussa. 😉

image(10)Itsessä nyt käsillä olevat Expot eivät varsinaisesti nostata pintaan mitään elämää suurempia fiiliksiä ja muistoja omista vuoden takaisista samoisista kisoista, ei tee mieli jakaa sadatta kertaa omia kisakuvia ja fiilistellä, että voi voi ettien että, kun oli sillon tikissä! Ei ala herkistyttämään, eikä tule oloa ”voooi kun aika rientää, vastahan se oli eilen”. Aika ei ole kullannut muistoja dieetistäni täysin, enkä muistele sitä kaipauksella ”elämäni parhaasta ajasta”. Eei. Vaan lähinnä tulevat Expot saavat aikaan totaalisen varman fiiliksen oman kisauran jatkosta. Varmuuden siitä, että tuolla tullaan niin vielä olemaan hei! En myöskään enää säiky muiden kisaajien kuvia ja saa halvauksia siitä, etten tulisi heille pärjäämään, vaan kirkkaana mielessä on, että hitto, todellakin tulen pärjäämään. Ehkä se on ensimmäisen kisan voiton tuoma varmuus, tai sitten se on vain rehellistä henkistä kasvua ja itseluottamuksen syntymistä. Ehkä molempia. Mutta hyvä ja varma olo joka tapauksessa on, eikä tämä polte kisaamiseen perheeni ja läheisteni epäonneksi ole kadonnut, tuskin tulee katoamaankaan. Pahoittelut!

image(9)Tämän feivoritti-ilta(sekä aamu-)palan saattelemana meitsi kömpii nyt nukkumaan. Huomenna pitkästä aikaa vihdoista viimein jalkatreenille ja en oo kuin suhteellisen paljon innoissani! Pienestä sitä saa tytön iloiseksi. Painoja tankoon ja tangolla alas. Ja silmät loistaa onnesta, hahhaha! Joku minulle kommentoi joskus, että miksi aina näitä iänikuisia pakaratreenivinkkejä, kun niitähän pursuaa ovista ja ikkunoista, että tee nyt hyvä ihminen mieluummin vaikka reisitreenistä kooste. Ja tämähän on niin totta kun olla ja voi! Ketä enää kiinnostaa pakarat, kun jokainen naisten lehti huutaa niistä kilpaa? Booring. Siispä huomisen jalkajumpasta saatte taatusti postauksen, jossa lupaan olla mainitsematta sanallakaan pakaraa, tarakkaa, pyllyä, konttia!

Tsau!

Onko salilla poseeraaminen itserakkautta?

Nythän rupeaa olemaan meinaan jänskät paikat! Kai kaikki on jo ostaneet Expoliput? Rapiat 4 weeks out Expoihin ja Arnoldeihin taitaapi olla enää muutama viikko. En tiedä, näkyykö kisojen lähestyminen yleensä ottaen muilla saleilla, mutta ainakin näillä niin sanotuilla alan saleilla (hehe) homman juonta ei voi olla huomaamatta.

IMG_5849Tämä näky on kyseisellä paikalla hyvin tuttu näky. Tosin keimaileva olento saattaapi olla tästä isompi, pienempi tai miespuolinen lihaskimppu. Tämä kutistunut ihmisolento saattaa kesken kaiken rennosti heittää paidan pois (usein myös housut kinttuihin) ja kyylätä itseään peilistä herpaantumatta viisitoista minuuttia. Vaihdella asentoja, eri kuvakulmia, ilmeillä naurettavasti ja hengästyä poseeratessaan. Pyytää kaveria ottamaan kuvan takaa ja edestä, kuvaamaan kävelyä ja session jälkeen tutkia omia kuviaan. Nämä riutuneet itseään kyttäävät muskelimiehet/naiset saavat usein osakseen ihmetystä. Joillain saleilla enemmän kuin toisilla. Normaali salillakävijä varmasti pitäisi itserakkaana, naurettavana, nolona. Mutta onko se sitä?

Kehonrakentaja on kuin puuseppä. Puuseppä veistää tuolin, hioo sen rakkaudella ja intohimolla ja asettaa näytteille työnsä tuloksen. Tuoli saattaa olla hyvä, mutta aina seppä näkee siinä parantamisen varaa. Tuoli saattaa olla myös vino ja epäonnistunut, mutta kukaan ei silti pidä seppää itsessään huonona ihmisenä, eikä hän luultavasti koe itseään läpisurkeaksi sepäksi.

Kehonrakentaja rakentaa veistoksen omasta kehostaan. Raataa sen eteen vuositolkulla. Parantaa heikkouksia, kehittää parhaita puolia, tekee työtään yötä päivää intohimolla. Hioo sitä täydelliseksi, tarkkailee sen ominaisuuksia. Kehonrakentaja kuitenkin harvoin osaa eritellä tekemäänsä veistosta itsestään. Jos kunto on surkea, kehonrakentaja pitää usein itseään epäonnistuneena, huonona ihmisena, säälittävänä. Vaikka hän on ainoastaan rakentanut vinon tuolin.

1blogiKehonrakennus on taidetta. Se on loppua kohden hienosäätöä, pieniä asioita, kulmien vaihtelua. Se on työnsä esittämistä, kaikkensa antamista ihmisten arvosteltavaksi. Eikä kehonrakentaja useinkaan saa ainoastaan ”vähän puutteellinen fysiikka”-kommenttia, vaan myös ”miten voi olla noin ruma ja tulla läskissä kunnossa lavalle”-kommenttia. Vaikka edelleen pitäisi puhua tuolista, ei ihmisestä itsestään.

En minä ole turhamainen. Jokseenkin ehkä, mutta en liikaa. Olen erittäin pintaa-syvemmälle-ihminen ja silti rakastan lajia, jossa esittelen kroppaani bikineissä, joiden pienuus saa haukkomaan henkeä. En tiedä tarkalleen itsekään, mikä lajissa on se polttava tuli, joka vangitsee. Monia eri syitä osaan eritellä, mutta en tarkalleen isointa ja tärkeintä seikkaa.

Kun minä, tai kuka vaan muu, menee lavalle kilpailemaan siitä, kenen työ on tehty oikein, kuka ei ole raastanut itseään dieetillä turhaan ja kuka saa lähteä edustamaan maataan ulkomaille, joka ikinen haluaa näyttää työnsä lavalla parhaalla mahdollisella tavalla. Tietysti. Ja kuka kuvittelee, että poseeraaminen on samantyyppistä kuin illan pimetessä baarissa koroilla seistessä, ei voisi olla enempää väärässä. Asennot ovat jokaisessa lajissa ennalta määritellyt, eikä niissä hyvältä näyttäminen ole aina ihan piis of keik. Kukaan, ei kukaan, halua tehdä vuosikausia työtä ja dieetata 20 viikkoa ja sitten poseerata ihan vituralleen ja tuomarit katsovat, että onpa huono. Ei. Parhaalta mahdolliselta itseltään jokainen haluaa näyttää.

DSC_8109Poseerauksia ja askelia pitää hioa, jotta ne osaa lavan kuumissa valoissa, ilman peiliä ja jännittyneenä. Ei kukaan olento vaan yhtäkkiä hyppää lavalle ja osaa tehdä sääntöjen mukaista asentoa ja vieläpä niin, että se näyttäisi ihmismäiseltä. Ja missä niitä harjoittelisi, jos ei kuntosalin isoilla peileillä ja hyvillä valoilla? Kotona pimeässä? Miksi ihmeessä?

 Valtaväestöllä on sellainen kuva, että kehonrakentajat ja fitnesskisaajat ovat ällöttävän itserakkaita. Aina keikistelemässä ja aina katsomassa peilistä itseään. Moni ei haluaisi seurustella lajin edustajan kanssa, koska ”ei voisi elää niin itseään täynnä olevan ihmisen kanssa”. Ei se kuitenkaan aivan näin mene. En minäkään vapaa-aikaani kuluta peilin edessä alusvaatteillani katselemassa itseäni. En todellakaan. Kisojen alla toki harjoittelen liikkumiseni, koska haluan olla hyvä. Lähinnä paras. Kilpailijan lavaharjoittelu ei kuitenkaan ole millään lailla verrattavissa normaaliarjen peilin edessä kyhjöttämiseen.

Minun ainoa neuvoni tässä kohtaa kisaajille on, että keikistelkää peilin edessä nyt niin hiton paljon, kuin vain kerkeätte. Ei ole mitään turhempaa, kuin pilata hyvä paketti huonolla esiintymisellä!