Vahinkolepoviikko ja sen vaikutukset

En tykkää oikein levätä. En oo sellanen ihminen, että tykkäisin lepäillä. Ja nyt puhun siis treeneistä, en missään nimessä muusta elämästä! Muutoinhan voisin elää pelkästään makuullaan, palvelijapoika voisi tuoda mulle lämmitetyn ruoan suoraan sänkyyn ja hieroa jalkapohjia. Voisin vaan hengailla makuullani ja tehdä kaikki tärkeät asiat peiton alta. Eipä tää itse asiassa hirveän kaukana ole ihan reaalimaailmasta, nyt kun alan pohtimaan. Näinhän mä vapaapäivinä teenkin. Mutta treenien osalta en tykkää levätä.

En oo ikinä ymmärtänyt kevyitä viikkoja. Että treenaisin vaikka kolme viikkoa ja neljäs olisi kevyt viikko. Eeeeh, anteeks mitä? Ettäkö hilaisin itseni salille, tekemään mitä? Vähän hissuttelemaan? Ei kuulosta hyvältä. En myöskään koe, että itselleni sopisi mitenkään se, että treenaisin vaikkapa neljä viikkoa kovaa ja paljon ja sitten viides viikko olisi kokonaan lepo. En halua sellaisia. Tuntuisi turhauttavalta. Enkä sitä sano, että se väärin olisi, onhan hermoston hyvä antaa palautua. Mutta omalla kohdalla olen totuttanut itseni tiheään treenitahtiin ja palaudun treeneistäni hyvin ilman pitkiä lepojakin.

ljj

Mutta silti. Vaikka palaudunkin hyvin, koska olen nuori ja aineenvaihdunta on nopea, olen laiminlyönyt ehkä hieman liikaa lepoa. Olen pitänyt viimeisen kokonaisen lepoviikon varmaan joskus… Ööh. Joskus sairaana. Viime kesänä? Ehkä. En ole kokenut, että tarvisin ja suoraan sanoen mentaalinen puoli olisi varmaan lähtenyt normaaliakin enemmän sivuraiteille, jos olisin laittanut salilta totaalikiellon päälle. Mutta viime viikko tuli levättyä vähän puolivahingossa, koska alkuviikko oli kiireinen ja loppuviikko olikin matkahommia. Ja piru vie, että teki hyvää!

Kyllähän sen olin jo huomannut, että treenit ei kulkeneet ihan samalla lailla kuin ennen. Tuntui, että vaikka riuhdoin kun mikäkin kuumehouruinen härkä, niin lihakset eivät tulleet kunnolla kipeiksi, eikä treenin aikana kipu tuntunut oikeanlaiselta. Jotenkin sitä oli vaan väsynyt. Ja treenit olivat väsyneitä.

Meillä on mun kropan kanssa sellainen diili, että kun välillä annan sille ihan mitä se haluaa ja mieli tekee, lopun aikaa se treenaa kovaa ja syö hyvin. Ja viime viikko mentiinkin aivan mielihalujen mukaan! Nenä kääntyi kuin tuuliviiri, kun näkyi jätskipaikka ja Menusta kääntyi automaattisesti pitsa-osasto. Tuli siis suoraan sanottuna syötyä aivan jumalattomasti ja liikunta oli ainoastaan ravaamistanähtävyydeltä toiselle. Tällä viikolla sitten kun oon käynyt treenailemassa, tuntuma on aivan toinen.

Tein heti maanantaina pöhöttyneiden kasvojen kera etureidet ja sain tehtyä yhden sarjan hack-kyykkyä, kun tuntui, että nonniin, reidet onkin taputeltu! Treeni meni niin hyvin perille, että aivan muutamalla liikkeellä sain tuhottua ne täysin. Melko hienoa. 😀 Samoin kävi olkapäille ja takareisille. Melkoista. Tällä hetkellä, viiden treenin jälkeen, oon aivan kokovartalokipsin tarpeessa. Jokaista lihasta pakottaa. Muistan saaneeni tehtyä näin osuvia treenejä ehkä joskus viime vuoden puolella. Pitänee varmaan vetää sitä pitsaa ja maata enemmänkin, jos tulos on tämä?!

Joku pyysi joskus ihan kokonaista postausta takareisien treenistä (teen sen vielä jossain kohtaa, anteeksianteeksi!), mutta näin alkuunsa haluan jakaa tämän ainakin itselleni aivan mielettömän liikkeen. Ja nyt kun rummut pärisee ja lukija painautuu lähemmäs näyttöä kädet täristen, niin kyllä, se on ihan tuo takareiden koukistus se spektaakkeli. 😀 Mutta erittäin hyvä variaatio siitä! Suosittelen kokeilemaan tehdä liike aivan treenin aluksi, todella keskittyen puristamaan yläasennossa pelkästään takareidellä ja tekemään sarjat aivan loppuun, kun on treenin aluksi vielä energiaa. Minun takareiteni vetävät itsensä tästä niin jumiin, että toisinaan tuntuu, että koko lopputreeni on aivan turhaa! Ihan must-liike nykyään. fff

Yläkroppa nostetaan kokonaan ylös laitteesta suorien tai lähes suorien käsien varaan. Liike tuntuu aluksi kummalliselta, mutta kun löytää oikean kohdan, se eristää takareiden todella kivuliaasti. Painot vähenee itselläni noin puolella normaaliin reiden koukistukseen. Toimii!

Viime viikkoisesta lepoviikosta intoutuneena lepäänkin tämän ja huomisen salilta kokonaan ja loppuviikon sitten taas painetaan kovaa. Motivoitunutta viikkoa!

Kuka pelastaisi fitnesselämän orjan kärsimyksestään?

Olen oppinut paljon tässä fitness-elämäntyylin siivittämällä matkallani. Olen toki ohessa oppinut muun muassa syömään itselleni sopivalla tavalla, treenaamaan kovaa ja elämään sellaista elämää, joka sopii minulle ja pitää minut terveenä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kuitenkin suurin oppi tässä vuosien varrella on ollut se, miten ikävän ja suuren kärsimyksen oloista elämäni muiden silmissä on! Aluksi ihmettelin, jopa ärsyynnyin, nykyään saan suurta hupia tästä asiasta. Haluankin ehdottomasti jakaa teille, kuinka hauskaa arkeni on lautasten kokoisten pyörivien silmien ja kummastuneiden kurttuisten ilmeiden kohteena ollessani!

Klassisin tilanne löytyy tietysti ruokapöydästä. Teen paljon ruokaa yleensä kerralla, jaan sen purkkeihin, jotka voin sitten näppärästi ottaa mukaan, mihin menenkin. Maustan ruokani hyvän makuiseksi ja lisäilen sinne vihanneksia, jotta se myös näyttää ihan kivalta. Musta on kiva tietää, mitä syön ja varsinkin, että syön riittävästi. Koska syön muutenkin runsaasti, en myöskään halua turhia kaloripommeja esimerkiksi erilaisten ällökastikkeiden muodossa. Harvoin niistä edes pidän. Tilanne kanssaeläjien näkökulmasta on kuitenkin aivan toinen!

image(27)

Pakko on tämä syödä.

Ihmiset näkevät ruokailuni eräänlaisena vankilana, josta yrittävät minua kaikin keinoin päästää vapaaksi, kuten tietysti hyvän ystävän kuuluu! He etsivät avaimia ja porsaanreikiä, josta pääsisin pakoon kammottavaa tuomiotani nimeltä kana ja riisi. Ystäväthän kokevat toisten koettelemukset myös jokseenkin ominaan, joten monet ottavat myös oman tuomioni omille harteilleen kannettavaksi ja heidänkin elämänsä muuttuu nappia painamalla kärsimykseksi, kun kannan ruokani pöytään. Tosi ikävä kohtalo hei! Useinhan ystävillä on tapana myöskin esimerkiksi toisen parisuhteen kariutumisen hetkellä mollata ja lytätä ex-kumppania kaikin keinoin, se kohottaa jonkinlaista taisteluntahtoa. Sama pätee muuten myös ruokailuuni, pitää etsiä syntipukki!

Valmentajako sut pakottaa? Hei nyt kyllä sanot, että vähän vapautta!! Täällä ois jälkkäriäkin ja kaikkea. Miten voi olla noin tiukkaa, eihän sulla kisoja nyt vielä oo? Haloo, ei mitään järkeä tossa kurissa, eikä sun valkun tarvi ees tietää! Joo, ei kerrota! Ota pulla! On toi fitnesskin kyllä ihan kauheeta, nehän ajaa kaikki häiriöihin kun ei saa syödä mitään! Kuka sen lajin on ees keksiny? Mut hei ota ihan rauhassa, ei mitään hätää, ei sun tarvitse tommosta kestää! Sää oot niin hyvässä kunnossa, syödääs nyt tää kermakakku puoliks!

Tietysti se on ihmisten mielestä kammottavaa, kun paha valmentajani riistää minulta kaikki ilon aiheet elämässä ja pakottaa armeijan tyyppiseen elämään! Niinpä. Miettikää nyt! Kun tämä syypään etsiminen ei tuota tulosta, pitää ehdottomasti ottaa kovat keinot käyttöön ja vähän ravistella!

Kato nyt kun tää kermakastike on hyvännäköstä. Harmi kun sulla ei oo. Mää kyllä tein tänään kasan korvapuusteja, että tuolla ne ois mulla tuoreena oottamassa, jos siis haluaisit, mutta ei tietty jos et halua. Mutta katopas nyt kuitenkin kun minä ahdan tämän korvapuustin suuhuni ja ai että, on sitten hyvää! Miten onkin näin taivaallista! Ps. miks toi sun ruokas on noin kuivaa aina?

korvapuusti

Kato ny hei, mistä sitten jäät paitsi!

Kovat keinot on käytetty! Ja mikään ei auta, ei! Silti onneton tyttörukka vain puputtaa omaa mössöänsä ja väittää nauttivansa siitä. Joopajoo, kyllähän tietty muut ihmiset tietävät, ettei se ole totta, mutta pakko ressukan on valehdella. Kun pakotettu on! Voivoi. Usein tässä kohtaa ei enää kanssaeläjilläkään ole sääliltään mitään muuta sanottavaa, joten suusta pääsee vain vieno ”voi sua”. Voi minua!

Viisaimmat ihmiset tietävät myöskin sen, että treenaamisen kanssa tullaan samaan lopputulemaan kuin ikuisen jauhelihan mässyttämisenkin: pakko on. Eihän kukaan normaalisti halua käydä salilla töiden ja koulun jälkeen, joten sitä saatetaan jopa hieman piruilevasti kommentoida (jotta saataisiin sitten lopulta se oikea vastaus sieltä suusta kakistettua, että treenaaminen on oikeasti kamalaa, mutta pakko vaan jaksaa kun kuri on kova). Ootko menossa tänään salille viä? Mikä treeni on tänään? Kysymyksiä, joihin ei haluta vastauksia, vaan oikeasti halutaan vain kuulla, että kyllä, menen salille niinkuin kaikkina muinakin päivinä, kiitos kysymästä. Tämän jälkeen saadaan keskustella taas ivallisesti salilla käymisestä ja päästään käsiksi myöskin pääpointtiin ja asian ytimeen: miks siä pitää aina käydä?

image(57)

Pallo on irroitettu jalasta vain tämän kuvan oton ajaksi, oikeasti se kyllä on tiukasti kiinni.

Niinpä! Kysymyshän on erinomainen! Miksi pitää? Aina? Kun ystäväni käy aktiivisesti tanssitunneilla, ei omasta ajatuksenjuoksustani vyöry kysymyksiä, että hei camoon miksi sä aina siellä käyt. Tottakai oletan, että hän käy siellä koska haluaa ja se on mukavaa liikuntaa. Ihan kuten mikä vaan muukin harrastus. Mutta kun salihan ei kuulu tähän mukavaa harrastus-kategoriaan ollenkaan. Sali on paikka, jossa päivittäinen, ruokailusta lähtevä kärsimys kärjistyy huippuunsa: itsensä ruoskimiseen. Sali on paikka, jossa harjoitetaan keskiaikaisia kuritustoimenpiteitä valvovan silmän alla. Toki sinänsähän tuttavani salilla käymiseni ymmärtävät, koska minultahan katkaistaisiin käsi, jos jättäisin salikerran väliin, tai vähintään istutettaisiin jalkapuuhun tuohon Tampereen keskustorille viikoksi. Ei sellaista sallittaisi. Koska jokuhan minun salilla käymistäni on pakko valvoa karttakepin kanssa, ei kai siä kukaan nyt muuten ramppaisi!

Näiden kaikkien ikävyyksien lisäksi olen joutunut tietysti luopumaan muistakin normaali-ihmisen elämän nautinnoista ja mukavuuksista. Kotonani ei ole sohvia tai sänkyä, vain ainoastaan piikkimatto, johon joudun geishamaisesti asettumaan selinmakuulle, jotta kurinalaisuuteni vahvistuisi. Tauluni ja sisustuselementtini on korvattu Arnold Schwarzeneggerin kuvilla, joita joudun iltaisin tuijottamaan ja mutisemaan hiljaa noin kymmenen minuuttia: ”I will, I can, I will, I can…”, kuin rukousta konsanaan.

image(58)

Tässä vain harjoitan ankaraa kieltäytymistä elämän nautinnoista kotona piikkimatollani.

En saa käydä juhlimassa (valmentaja kieltää) tai muutoinkaan harjoittaa hauskanpitoa erilaisiin tapahtumiin osallistuen (fitnessliitto kieltää), vaan viikonloput ja illat vietän kotona harjoitellen kivun sietämistä erilaisin kidutuskeinoin. Iltaisin sekoittelen kotonani erilaisia epäilyttäviä noitamaisia seoksia, joihin sisältyy sanat ”smoothie”, ”jauhe” ja ”hedelmä”. Nämä seokset ovat luultavasti steroideja, koska niitä minut pakotetaan myöskin piikittämään suoraan suoneen.

Näiden vuosien aikana olen tosiaan kantapään kautta oppinut sen, että elämäni ei ole mukavaa tai millään lailla mieluisaa, vaan sanat, jotka lähinnä sitä kuvaavat, ovat ”kärsimysnäytelmä” ja ”pakotettuna eläminen”. Mikään, mitä teen rakkaan (lue=mukarakkaan) harrastukseni eteen, ei ole oman tahtoni alaista toimintaa, vaan käsky näihin on tullut jostain ylempää, enkä voi näihin salamaniskumaisiin käskyihin millään lailla vaikuttamaan. Mutta hei, onneksi olen viisastunut, enkä enää joudu elämään siinä uskossa, että nauttisin täysin rinnoin elämästäni! 😀

Korvapuustin kuva: http://www.myllarin.fi/korvapuustit-uudella-tavalla-nailla-asiantuntijoiden-nikseilla-onnistut/