Onko salilla poseeraaminen itserakkautta?

Nythän rupeaa olemaan meinaan jänskät paikat! Kai kaikki on jo ostaneet Expoliput? Rapiat 4 weeks out Expoihin ja Arnoldeihin taitaapi olla enää muutama viikko. En tiedä, näkyykö kisojen lähestyminen yleensä ottaen muilla saleilla, mutta ainakin näillä niin sanotuilla alan saleilla (hehe) homman juonta ei voi olla huomaamatta.

IMG_5849Tämä näky on kyseisellä paikalla hyvin tuttu näky. Tosin keimaileva olento saattaapi olla tästä isompi, pienempi tai miespuolinen lihaskimppu. Tämä kutistunut ihmisolento saattaa kesken kaiken rennosti heittää paidan pois (usein myös housut kinttuihin) ja kyylätä itseään peilistä herpaantumatta viisitoista minuuttia. Vaihdella asentoja, eri kuvakulmia, ilmeillä naurettavasti ja hengästyä poseeratessaan. Pyytää kaveria ottamaan kuvan takaa ja edestä, kuvaamaan kävelyä ja session jälkeen tutkia omia kuviaan. Nämä riutuneet itseään kyttäävät muskelimiehet/naiset saavat usein osakseen ihmetystä. Joillain saleilla enemmän kuin toisilla. Normaali salillakävijä varmasti pitäisi itserakkaana, naurettavana, nolona. Mutta onko se sitä?

Kehonrakentaja on kuin puuseppä. Puuseppä veistää tuolin, hioo sen rakkaudella ja intohimolla ja asettaa näytteille työnsä tuloksen. Tuoli saattaa olla hyvä, mutta aina seppä näkee siinä parantamisen varaa. Tuoli saattaa olla myös vino ja epäonnistunut, mutta kukaan ei silti pidä seppää itsessään huonona ihmisenä, eikä hän luultavasti koe itseään läpisurkeaksi sepäksi.

Kehonrakentaja rakentaa veistoksen omasta kehostaan. Raataa sen eteen vuositolkulla. Parantaa heikkouksia, kehittää parhaita puolia, tekee työtään yötä päivää intohimolla. Hioo sitä täydelliseksi, tarkkailee sen ominaisuuksia. Kehonrakentaja kuitenkin harvoin osaa eritellä tekemäänsä veistosta itsestään. Jos kunto on surkea, kehonrakentaja pitää usein itseään epäonnistuneena, huonona ihmisena, säälittävänä. Vaikka hän on ainoastaan rakentanut vinon tuolin.

1blogiKehonrakennus on taidetta. Se on loppua kohden hienosäätöä, pieniä asioita, kulmien vaihtelua. Se on työnsä esittämistä, kaikkensa antamista ihmisten arvosteltavaksi. Eikä kehonrakentaja useinkaan saa ainoastaan ”vähän puutteellinen fysiikka”-kommenttia, vaan myös ”miten voi olla noin ruma ja tulla läskissä kunnossa lavalle”-kommenttia. Vaikka edelleen pitäisi puhua tuolista, ei ihmisestä itsestään.

En minä ole turhamainen. Jokseenkin ehkä, mutta en liikaa. Olen erittäin pintaa-syvemmälle-ihminen ja silti rakastan lajia, jossa esittelen kroppaani bikineissä, joiden pienuus saa haukkomaan henkeä. En tiedä tarkalleen itsekään, mikä lajissa on se polttava tuli, joka vangitsee. Monia eri syitä osaan eritellä, mutta en tarkalleen isointa ja tärkeintä seikkaa.

Kun minä, tai kuka vaan muu, menee lavalle kilpailemaan siitä, kenen työ on tehty oikein, kuka ei ole raastanut itseään dieetillä turhaan ja kuka saa lähteä edustamaan maataan ulkomaille, joka ikinen haluaa näyttää työnsä lavalla parhaalla mahdollisella tavalla. Tietysti. Ja kuka kuvittelee, että poseeraaminen on samantyyppistä kuin illan pimetessä baarissa koroilla seistessä, ei voisi olla enempää väärässä. Asennot ovat jokaisessa lajissa ennalta määritellyt, eikä niissä hyvältä näyttäminen ole aina ihan piis of keik. Kukaan, ei kukaan, halua tehdä vuosikausia työtä ja dieetata 20 viikkoa ja sitten poseerata ihan vituralleen ja tuomarit katsovat, että onpa huono. Ei. Parhaalta mahdolliselta itseltään jokainen haluaa näyttää.

DSC_8109Poseerauksia ja askelia pitää hioa, jotta ne osaa lavan kuumissa valoissa, ilman peiliä ja jännittyneenä. Ei kukaan olento vaan yhtäkkiä hyppää lavalle ja osaa tehdä sääntöjen mukaista asentoa ja vieläpä niin, että se näyttäisi ihmismäiseltä. Ja missä niitä harjoittelisi, jos ei kuntosalin isoilla peileillä ja hyvillä valoilla? Kotona pimeässä? Miksi ihmeessä?

 Valtaväestöllä on sellainen kuva, että kehonrakentajat ja fitnesskisaajat ovat ällöttävän itserakkaita. Aina keikistelemässä ja aina katsomassa peilistä itseään. Moni ei haluaisi seurustella lajin edustajan kanssa, koska ”ei voisi elää niin itseään täynnä olevan ihmisen kanssa”. Ei se kuitenkaan aivan näin mene. En minäkään vapaa-aikaani kuluta peilin edessä alusvaatteillani katselemassa itseäni. En todellakaan. Kisojen alla toki harjoittelen liikkumiseni, koska haluan olla hyvä. Lähinnä paras. Kilpailijan lavaharjoittelu ei kuitenkaan ole millään lailla verrattavissa normaaliarjen peilin edessä kyhjöttämiseen.

Minun ainoa neuvoni tässä kohtaa kisaajille on, että keikistelkää peilin edessä nyt niin hiton paljon, kuin vain kerkeätte. Ei ole mitään turhempaa, kuin pilata hyvä paketti huonolla esiintymisellä!

En kehtaa mennä kuntosalille

FitFashionilla on pyörinyt viime päivinä läskikeskustelu, joka on vetänyt pyörteisiinsä monen bloggaajan. Jokaisellahan on oma kantansa ylilihavuuteen, ja toki pitääkin olla kun kerran täällä urheilullisen portaalin alla runoillaan. Ensimmäisen postausvyöryn synnyttäneen postauksen voit lukea täältä. Minä en ota tähän asiaan kantaa. Koska koen, että muut ovat sanoneet jo kaiken tarvittavan, puolesta ja vastaan. Mutta yksi asia on noussut mielestäni jo aivan liian monta kertaa esille tällaisten kirjotusten kommenttiboksissa:

”Menisin salille, mutta en kehtaa.”

 Missä vaiheessa kuntosalista on tullut näyttäytymispaikka? Missä vaiheessa se menetti todellisen merkityksensä, terveyden ja kunnon ylläpitämisessä?

Kysymyksiinhän on helppo vastata. Salista tuli paikka, jossa näytetään pirun hyviltä silloin, kun fitness rantautui Suomen rannikolle ja fitneksestä tuli ilma, mitä hengitämme ja ruoka, mitä syömme. Sitä ei pääse karkuun, eikä piiloon. Salista on tullut nykyään paikka, minkä alkuperäinen tarkoitus on pitää kansa hyväkuntoisina, mutta merkitys on muuttunut lihavien, laihojen, erikoisten ja oudon näköisten kyttäämiskeskukseksi! Wtf? Milloin asiat ovat menneet siihen, että haluttaisiin mennä salille, mutta ei kehdata?

Ei ole ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun meikäläiselle on tokaistu, että ”en varmasti tule Wolffille” ja syyksi sanottu pinnallisuus ja kyttääminen ja kun ”siellä on kaikki jotain kisaajia”. Koko Tamperehan tuntee Wolffin kuntokeskuksen juuri näistä lauseista. ”Kun siellä on kaikki niin hyvässä kunnossa”. A) Ei ole. B) Mitä sitten vaikka olisikin? Itse olen viimeiset vuodet treenannut Wolffilla, enkä ole kokenut itseäni ei-tervetulleeksi tai kokenut, että joku arvostelee. Ehkä arvosteleekin, eihän sitä voi tietää. Mutta miksi se minua hetkauttaisi? Jos joku haluaa mielessään kauhistella, että ai kauhee kun tuo Korpelan tyttö on paisunut, tai haluaa jakaa palkintoja etukäteen salilla kisojen sijaan, se on minulle ihan sama. Minä olen salilla sitä varten, että treenaan, en sitä varten, että keskittyisin muiden tekemiseen.

IMG_8472Tän näkösenä mää siis aina reenaan ja tältä pitää kaikkien muidenkin näyttää, jos mielii salille tulla ihmisten aikaan!!

Jos joku viitsii tulla salille asti kyräilemään ja arvostelemaan ihmisiä, kyllä se kertoo enemmän tästä kyttääjästä itsestään, kuin sinusta. Minusta on ihan mahtavaa, että meidänkin pelottavalla pinnallisella kyräilysalilla käy ylipainoisia, alipainoisia, ihan normaaleja ihmisiä. Sitä vartenhan se sali on, että siellä voi laihtua ja tehdä lihaa! Ei sitä kotona laihdu miettimällä, että enpäs voi nyt lähteä kun joku voisi vaikka katsoa minuun päin. Itse olen kokenut susiluolan aivan päinvastaiseksi. Siellä on mielestäni hyvä tekemisen meininki ja tuntemattomatkin tyypit moikkailevat salille tullessa. Eilen prässäilin yksikseni jalkaprässiä, niin tuiki tuntematon herra hypähti yllättäen spottaamaan sarjaa minulle. Aika jees, eikö?

Kaikkia ei voi ikinä miellyttää, millään elämän osa-alueella. Olen tämän hyväksynyt jo vuosia sitten, ja ehkä se on osasyy, miksi en koe arvostelun olevan minulta pois. Kun ennen Wolffia kävin GoGolla, hypin jokaisen jumpan aina eturivissä, jotta sain tunnista parhaiten irti. Eikä mua henkilökohtaisesti kiinnostanut, jos joku takarivin Martta mietti, että ”mitä tuokin tuolla edessä tekee, kun ei edes osaa tätä jumppaa ja nytkin teki väärän liikkeen”. Tähän väliin muuten pakko todeta, että itse muistelen GoGolla saavani enemmän arvostelevia katseita, kuin Wolffilla koko aikana yhteensä. Olin silloin jo kiinnostunut kisaamisesta, ja luultavasti sain outoja katseita, koska moni mietti pienessä mielessään, että luulenkohan nyt vähän liikoja itsestäni. Että oikein kisalavoille, pyh! Mutta ei ne katseet ja arvostelut minua kiinnostaneet. Miksi kenenkään pitäisi välittää?

Toki ymmärrän, että ylipainoisen, ja mahdollisesti huonolla itsetunnolla varustetun ihmisen, on hankalaa tulla salille, missä suuri siivu kävijöistä on hyvässä kondiksessa. Mutta onko kukaan ajatellut niin päin, että kun minä menin ensimmäistä kertaa Wolffille, olin ihan kukkakeppi, mikä on ihan yhtä ikävää mielestäni kuin ylipainokin. En kokenut olevani samalla viivalla näistä treenaajista suurenkaan osan kanssa, enkä myöskään tuntenut ketään. Olin ihan yksinäni ja kukkakeppi. Yksinäinen luikero! Miksi olisin silti ajatellut, että en ole tervetullut salille? Onko sali vain hyväkuntoisia varten? Vai mennäänkö sinne salille ehkä kuitenkin juuri siksi, että tultaisiin hyväkuntoisiksi?

 Muiden ajatuksissa piehtaroiminen on ylipäänsä aika kuluttavaa. Joka paikassa on joku, joka voi ajatella sinusta jotain pahaa, mutta mitä väliä sillä on? Kovin vähään jäävät ne asiat, mitä voi tehdä, jos toivoo jokaisen hyväksyntää. Samanlaisia me loppupeleissä kuitenkin kaikki ollaan, ihmisiä vain. Toivon ja kannustan ihan joka ikistä keräämään sen rohkeutensa ja ostamalla salikortin, jos niin haluaa tehdä. Mikään kuntosali ei ole tarkoitettu vain tietynlaisille ihmisille. Kyllä ihan jokainen saa näyttäytyä, saa treenata ja olla miten päin tykkää, iästä, koosta ja vartalon mallista huolimatta. Jos jollekkin tämä ei ole ok, voit lohduttautua sillä, että tällä ihmisellä on varmasti paljon enemmän ongelmia elämässään kuin sinulla.