Kuinka kisakunto hämää meitä

Moi! Blogin pitäminen on siitä haastavaa, että tuotosta pitäisi saada aikaiseksi tasaisin väliajoin, mahdollisimman usein tietysti. Välillähän sitä kynnet raapivat tietokoneen näppäimistöä herkeämättä ja tekstiä tulee vuolaasti kuin Runebergillä. Sitä sattuu ja tapahtuu ja jokainen tietämättömän ohikulkijan lausahdus saa aivot pumppaamaan tuplanopeudella ja sitten voi kertoa, että haa, tänäänpä kadulla joku sanoi näin ja siitäpä tulikin sitten mieleeni että plaaplaaplaa! Kaikki asiat, mitä kokee ympäristössä saavat mielen pulpahtelemaan asioita, joista haluaa vuodattaa koko lukijavyyhdilleen ja voi ylpeänä painaa enteriä, että noin! Tulipa hyvä! Olinpa kekseliäs ja hauska eheheh!

Sitten taas välillä. Jos päästä tehtäisiin nyt läpileikkaus, hakkaisi vain kaksi apinaa lautasia yhteen silmät kierossa, eikä aivoissa tapahdu muuta ajatustoimintaa, kuin, että olipas hyvä toi Greyn Anatomian jakso, katsonpa samaan syssyyn 6000 seuraavaakin jaksoa. Keitänpä kahvia ja käynpä salilla. Jossain kohtaa muistaa, että siellä odottelee muutama ihminen sun mahtavaa tekstijulkasua, ja sitten tulet tähän koneelle, avaat blogin ja uuden artikkelin, kirjotat ensimmäiseksi ”Moi” ja sitten mietit, että millä soopalla täytän tämän loppuartikkelin?

Vaikka oma ihmismieleni on suhteellisen idearikas, joskus sitä oikeasti tulee vain semmoisia koomakausia, jolloin ei ole mitään sanottavaa kellekkään tai mistään mitään mielipidettä. Kirjoita siinä sitten blogia ja toivo, että joku vielä lukisikin sitä, joo-o!

image(7)Eilen kuitenkin innostuin varmaan syksyn ensimmäisistä ja viimeisistä auringonsäteistä ihan niinkin paljon, että räpsäisin tyhmän innostuneen kuvan itsestäni autossa ja päätin että kyllä mulla ehkä jotain juttua vois kuitenkin olla suollettavana tähän blogiinkin.

Oon seurannut nyt viikonloppuna olleita ACE-kisoja ihan silmämunat kovana ja tulihan sieltä Suomeenkin yksi kulta Nyyssölän Mikan oman sarjansa voitosta. Mahtavaa! Eipä ole liikaa Suomen maallekkaan tullut ulkomailla menestystä. Kujalan Kille taisteli itsensä 5. sijalle, naisista Jaana Malytcheva sai pronssisen pystin, Henriikka Klemetti pääsi neljännelle sijalle ja Ylitolosen Oona kolmannelle. Ei huonoja tuloksia ollenkaan.

Varsinkin ulkomaiden bikini-sarjaa on mielenkiintoista seurata, koska toki toivoisi itsekin olevansa jossain vaiheessa siellä. Olen äärimmäisen kilpailuhenkinen, enkä voi kuvitella kisaavani yhtän missään lajissa, jossa mulla olisi mahkut ainoastaan ”ylittää itseni” ja ”olla paras minä” ilman, että olisi toivoakaan kantaa kotiin mitään muistoa kisasta. Ymmärrän, että jotkut haluavat vain kokemuksia, mutta omalle mentaliteetilleni tämä ei tulisi kuuloonkaan. Olen erittäin tiukka siitä, että kun seuraavan kerran kisaan, olen oikeasti hyvä. Viime kerralla toki hyvinhän siinä kävi, mutta edes jokseenkin valmiista bikinivartalosta voipi olla montaa mieltä. Sain kuitenkin silloin varmuuden siitä, että kropparakenteeni sopii mainiosta lajiin, olen sippoinen, hentorakenteinen. Nilkat, ranteet ja vyötärö on kapea. Ja niissä rasvoissa kuitenkin jokseenkin muotoakin säilyi oikeissa paikoissa. Minulla on sopusuhtainen kroppa ja osaan esiintyä. Näistä plussat.

Mutta. Sittenpä tullaan siihen, miksi tässä duunia painetaan niin maan perskeleesti. Lihastahan uupui viime kisoissa joka puolelta. Erityisesti takareidet olivat aivan onnettomat, ja niitä täytyy hioa ihan satalasissa. Omaan sellaisen vartalon, että se pysyisi helposti erittäin hoikkana (ellen nyt vetäisi tätä sapuskaa täällä kaksin käsin ja kolmannellakin jos olisi, niinkuin nyt teen 😀 ), mutta toisaalta taas lihas ei tunnu helpolla tarttuvan. Onneksi tässä ei helppoudesta missään tapauksessa olekaan kyse. Jos tämä helppoa olisi, kaikkihan tähän pystyisivät! Ja jos näin olisi, se ei taas antaisi Korpelan tytölle tarpeeksi haastetta ja päänvaivaa!

image(8)Tässä on kaksi kuvaa, joilla on eroa melkeinpä tasan 365 päivää. Ensimmäisessä olen piirua vaille kisakunnossani, ja toisessa olen eilen ihan huippujalkatreenin jälkeen niin uupuneena, että peukun näyttäminen ei todellakaan tuntunut oikealta teolta. Asento on kuitenkin molemmissa lähestulkoon sama. Toki hieman ensimmäisessä olkapää on eri asennossa, mutta kuitenkin. Nauratti kun nuo kuulokkeetkin on melkeen tismalleen samalla lailla. Miksi nämä tähän nyt läiskäytin esille, niin siksi, että näistä kuvista huomaa, kuinka hankala on oikeasti arvioida todellista lihasmassaansa, kun on pienoinen rasvakerros siinä päällä. Ainakin omaan silmääni ensimmäisen kuvan olkapää näyttää tuplasti isommalta kuin eilisen kuvan. Kummassakaan en ole olkapäitä treenannut, joten ero ei selity lihaspaineillakaan.

Kun kisakuntoon kiristellään, ylimääräinen rasva poistuu ja saa lihakset erottumaan toisistaan helpommin. Ns. kisaviimeistelyissä tarkotuksena on tarkoitus on saada ylimääräinen neste pois lihaksen ja nahan välistä. Nestettä kuitenkin pitää olla lihaksen sisällä, jotta se näyttää pyöreältä.

Tämän eron vuoksi on niin pirskatin hankala oikeasti arvioida omaa kehoaan, kun ei sitä nyt ihan kisakuntoon kuitenkaan viittisi kiristellä vain sen takia, että näkee kehityksensä selkeämmin ja sitten voi taas käpertyä sohvalle hyvällä mielellä mutustamaan leipää. Olen kuitenkin vakuuttunut, että näissä kuvissa lihasmassassa on eroa. Itse asiassa jopa omaan lihaksentekoon epävastaanottavaiseen kehooni nähden jokseenkin paljon eroa! Tämä ilmiö pistää jotenkin aina sapettamaan, kun haluaisi koko ajan olla kärryillä, paljonko sitä lihaa tässä on oikeasti saanut taottua ja paljonko on vain pullamössöhöttöä, joka on ajautunut hauiksen muotoon! Sapettaa, kun on niin vaikea arvioida, milloin sitä olisi sitten oikeasti valmis lavalle.

Vaikeaa on. Mutta onneksi näin antikireänä voi lohduttautua sillä ajatuksella, että onhan tässä vuodessa tullut ainakin 16kg lihasmassaa, sitä ei nyt vain näe vielä!!

Minun fitnessvankilani

Kun päätin kilpailla, en tajunnut mitä kaikkea se ottaa. Jos olisin ymmärtänyt, minkälaisen vankilan itselleen tekee sillä, että näkee itsensä lähes rasvattomana, olisin miettinyt toisen kerran hommaan ryhtymistä. Sitä ei katso ikinä enää itseään peilistä samalla tavalla.

Katkelma on Bettina Gräsbeckin ajatuksia herättävästi postauksesta. Onhan tätä fitnesshommaa jo jauhettu. Onhan tästä puhuttu. Hetki sitten syömishäiriöfitneksestä oli joka toinen Iltalehden juttu tehty ja äitini linkitteli minulle kauhutarinoita. Haluaisin kuitenkin vielä avata, minkälainen tämä vankila on minun elämässäni.

image(50)Minä lähes kisakunnossa ja minä nykyisin.

Fitness on urheilua. Fitness on urheilua, joka poikkeaa tavallisesta urheilun mielikuvasta, koska urheilusuoritusta ei käydä lavalla, vaan kilpailu tapahtuu omalla kropalla. Fitness on laji, johon käytännössä kuka tahansa pystyy lähtemään mukaan, eikä se välttämättä vaadi aiempaa urheilu-uraa. Se on mahdollista ihan jokaiselle. Ehkä siksi se kiehtoo, ehkä siksi se kuohuttaa. Fitnesskategorian ihmisten blogeissa viuhuvat sanat ”ankara”, ”kurinalainen”, ”mielentaistelu”, ”itsekuri”. Näiden sanojen lisäksi fitneksestä on saatu muutamilla erittäin kärkkäillä mielenosoituksilla hyvin kurja kuva. Kuva fitnesstytöstä, jolla on syömishäiriö, hän elää tiukkaa ja epämukavaa elämää, ei voi käydä missään, eikä nähdä ketään. Hän on miehekäs, ruma, laiha ja nälkiintyneen näköinen.

Kun puhun asiasta kavereideni tai tuttavieni kanssa, he sanovat, että ”niin, mutta sä olet erilainen, sä elät rennosti ja voit käydä ulkona”. Erilainen? Erilainen kuin kuka? Erilainen kun muut fitnessihmiset, niinkö? Niin, tai mitä jos nämä yksilöt, joiden elämän fitness pilaa, ovatkin erilaisia? Onko kukaan ikinä ajatellut, että olisi edes jokseenkin mahdollista, että minä olen ihan tavallinen kilpailija. Kyllä minun tuntemani kisaajat haluavat olla onnellisia. Ja kuinka onnellisia he voisivat olla, jos elämää painostaisi jatkuvasti epämukava kurinalaisuus? En voi millään muotoa ilmaista, että eläisin oikeasti kurinalaista elämää. Elän elämää, joka sopii minulle. Jos tämä olisi päivästä toiseen pakkopullaa, en millään jaksaisi. Enkä edes haluaisi jaksaa.

En pitänyt kisakunnostani. Jollain lailla toki on kiehtovaa, että pystyy vetämään itsensä ns. ääripäähän ja nähdä se tulos. On se jotenkin silmiä hivelevää, en sitä sano. Mutta ei peilistä katsonut silloin se Sonja, joka minä olen. Sieltä paistoi kilpailu-Sonja. Ei sekään huono ole, mutta viihdyn paremmin niin, etten valita sängyn patjan painamisesta kylkiluihin. Ei kisakunto ollut minulle itsessään mikään tavoite. Ainoa tavoite oli voittaminen, kilpailu, kilpailunhalun tyydyttäminen. En katsonut peilistä itseäni ihannoiden, vaan lähinnä kisalasien läpi, että ”kyllä, tällä kunnolla pärjään”.

Kilpailun jälkeen palasin välittömästi ruokapöytään. Toki siinä kohtaa oma kroppa pisti vastaan, mikä olisi pitänyt ymmärtää. Viikon kuvottavan olon jälkeen kuitenkin tasottui, ja pystyin jatkamaan normaalieloa. Normaali minulle on hyvin syömistä, kovaa treeniä ja näistä molemmista nauttimista. Olen jäänyt vangiksi fitness-elämäntapaan, mutten voi edes huumorilla kutsua sitä vankilaksi. Enkä minä ole poikkeus, vaan pikemminkin kutsuisin vankilaan jääviä poikkeuksiksi.

Minä en ole missään kohtaa kisojen jälkeen katsonut itseäni erilailla peilistä, kuin kisoja ennenkään. Toki painon nousu tuntui aluksi oudolta, kun silmä oli tottunut laiheliiniin, mutta niin se taas tottui normaaliolemukseenkin. En tarkoita tällä, että olisin 100% tyytyväinen itseeni, tottakai haluan kehittää itseäni kovasti, mutta missään kohtaa en ole panikoinut painon nousua ja vatsalihasten katoamista. Olen hyvässä kunnossa ja minusta tuntuu hyvältä omissa nahoissani.

Fitness ei ole laji, jossa pitäisi oikeasti kilpailla alaikäisenä. Jos minulla olisi lapsi, en päästäisi häntä kilpailemaan niin kauan kuin minulla olisi vielä päätösvalta hänen asioistaan. En välttämättä pelkäisi dieetin vaikutuksia nuoren kehoon tai mahdollista tulevaa pettymystä, vaan pelkäisin, että lapsi ei olisi yhtä vahva ja henkisesti tasainen kuin koen itse olevani. Olin 20-vuotias kilpaillessani ja olen saanut kuulla monelta taholta, että olin liian nuori. En kuitenkaan ollut. Ja minä tiedän sen ainoastaan itse. Minä olin tasainen, hyvän itsetunnon omaava nuori nainen, jolla on realiteetit tiukasti takataskussa. Ja nyt olen sitä vielä enemmän. Tämän tekstin ei ole tarkoitus olla itseni ylistyspuhe, vaan tarkoitan sitä, että kilpailemaan ryhtymisestä pitää olla varma. Jos tunnistaa itsessään syömisen tai treenin kanssa muutenkin jo häiriökäytöstä, tai on muutoin epävakaa syystä tai toisesta, ei kannattaisi tähän ryhtyä. Enkä nyt myöskään sano, että jokainen painoaan panikoiva olisi jompaa kumpaa näistä, mutta jokin syy siihen on, että minulla on hyvä olla vähän pulskempanakin ja joillain kisaajilla taas ei ole.

IMG_5986En haluaisi näin ruikkuna herätä joka aamu.

Vahinko on usein jo tapahtunut, ennen kuin sen edes huomaa. Kilpailut on käyty tai ilman kilpailujakin on otettu kilpailijoilta niin paljon vaikutteita, että itsearvostus ja hyvä olo omassa kropassa on pilalla. Jos tällaista käytöstä itselläni olisi, hankkisin asiaan apua. Piilottaisin esimerkiksi peilit asunnostani joksikin aikaa ja keskittyisin asioihin, joista minulle tulee hyvä olo. Puhuisin ammattiauttajalle. Yrittäisin saada kaikin keinoin elämäni narut jälleen hyppysiini. Ja tuskin enää kilpailisin. Ellen olisi varma, että nyt jokin oleellinen asia on varmasti toisin, kuin edellisellä kerralla.

Syömishäiriö ja epävarmuus on meissä. Ei se löydy ainoastaan fitneksestä, niin kuin ei mikään muukaan asia. Fitness on epävakaalle ihmiselle kuin sotapelit terroristille (pyydän syvästi anteeksi näin kovaa vertausta). Se tekee pahaa jälkeä, jos ihminen on taipuvainen ahdistumaan kropastaan, mutta se ei tee mitään, jos tällaista taipumusta ei ole. Nämä eivät ole absoluuttisia totuuksia, mutta ne ovat vakaita mielipiteitäni.

Minulle fitness elämäntapana ja kiinnostuksenkohteena on antanut niin paljon, etten voi sille mitään, että korvaani särähtää joka kerta, kun kuulen kilpailusta puhuttavan sairautena. Pitäisi osata erottaa fitness ihmisistä. Jotkut ihmiset ovat alttiimpia erilaisille asioille kuin toiset, enkä näe sitä sinänsä heikkoutena. Vahvuus on sitä, että nämä alttiudet tunnistaa ja osaa ehkäistä. Osittain uskon fitneksen sopivan itselleni myös siitä syystä, että haluan aina kontrolloida kaikkea. Ja ei, se ei ole sairaanloista, eikä sairaus, vaan se on luonteenpiirteeni. Haluan, että kahvini on purkitettu lasipurkkiin, tuolit ovat suorassa ja että elän säännöllistä elämää. Se tekee minulle hyvän olon. Ihan niinkuin fitneskin.

Mielestäni on ylipäänsä kurjaa puhua asioista absoluuttisina totuuksina, kun sitä ne harvoin todellisuudessa ovat. Jokainen fitneksen harrastaja on yksilö, eikä samanlaista ole. Miksi silloin voitaisiin sanoa, että kilpaileminen vaikuttaa kaikkiin samanlailla? Että kilpailun jälkeen olisi kauhean kohtalon omaamana vankilassa, eikä ikinä enää palaisi ennalleen? Minun vankilani kun on kovin mukava ja se kohtelee minua hyvin.

image(46)