Milloin olen riittävän hyvä itselleni?

Hello. Toivottavasti teillä oli yhtä kiva viikonloppu kuin mulla. En meinaan tehnyt mitään. Nukuin ja söin. Lauantaina tosin kävin kattomassa teatterissa Yksi halusta toinen rakkaudesta-kipaleen. Oli oikein mainio! Suosittelen. Tosi hauska, ja samalla kertoi hyvinkin kipakasti totuuksia elämästä ja ihmissuhteista. Teatterissa käydessä joka kerta mietin, että miksi käyn niin harvoin. Jotenkin siellä on sellaista taianomaista tunnelmaa, mitä kaipaisi useamminkin. Musta on jotenkin todella ihanaa katsoa, kun vanhemmat rouvat ja herrat ovat laittaneet ihan parhaat päällensä ja kaikki on niin arvokasta. Ilmapiiri, ihmiset, kaikki.

image

Teatterin jälkeen tilasin ruokaa kiinalaisesta himbeen ja koko potin mättämisen jälkeen olinkin aivan redi nukkumaan. Oon kyllä jotenkin ennenaikaisen vanha sielultani, kun mun mielestä tällainen ilta on ihan paras laatuaan rentoutumiseen. Lasi viiniä, teatteria, jonka jälkeen paljon ruokaa, pari jaksoa Walking Deadia, jossa ihmisiä revitään palasiksi ( 😀 ) kotisohvalla villasukat jalassa ja sitten nukkumaan. Ja unta tosiaan vähintään 12h. Aika tylsä muija!

image (1)

 Mutta joo. Blaablaa! Koitas ny mennä jo asiaan.

Tänään salilla ollessani taas ajattelin liikaa ja treenasin liian vähän. Pitäis laittaa se pohtiminen pauselle välillä, mutta kun se on niin kauhean hankalaa! Kun on niin mukapaljon mietittävää. Kisamietteet ovat viime aikoina taas sekoittaneet ajatuksenjuoksuani ja eilen naureskelinkin ihan ääneen, että oikeastiko meinaan taas lähteä diettailemaan. Että ihanko oikeasti. Nyt kun meinaan jälkeenpäin muistelen, ei muistot dieettikesän viimeisistä hetkistä ole millään muotoa kultaantuneet, vaan ihan jos totta puhutaan, niin ei se ollut kauhean kivaa. Aika tyhmää oikeastaan. Tylsää. Ikävää. Puuduttavaa. Tankkauspäivinä oli huono olo, vaikka niitä odotti aina kuin pieni lapsi karkkipäivää ja muina päivinä otti päähän, kun ei taas ollut tankkauspäivää. Koska dieetti oli ensimmäiseni, en osannut odottaa oikein mitään ja murehdin vain jatkuvasti, jääkö minusta mitään muskelien alkujakaan jäljelle vai kuoriutuuko ihran alta vain pieni kukkakeppinen. No eipä siitä kauheesti muuta sitten jäänytkään!

Ehkä nyt oisin ensimmäistä kertaa viisaampi myös henkisen puolen kanssa, mutta ettäkö lähtisin siihen taas. Uh. Kuulostaa jotenkin kaukaiselta ajatukselta. Vaikkei siihen todellisuudessa kovin pitkä aika ole, lähdin sitten kisaamaan tänä syksynä tai ensi vuoden keväänä. Nehän on jo ihan nurkan takana. Olenko minä muka valmis taas siihen? Olenko valmis fyysisestikään? En tiedä.

Lähden tänä viikonloppuna jälleen Lahteen katsastamaan Team Fitin biksutyttöjen poseerauksia kevään Classicia varten ja saamaan taas oman osani tyttöjen kisahärvellyksestä. Vähän niinkun siivellä saan itsellenikin pienen stressin, haha! Kävinkin tänään treenin jälkeen vähän mallailemassa, minkäsmoisia ne uudet poset nyt pitäisi olla ja miltä niiden pitäisi näyttää. Mikä näyttää hyvältä ja mikä ei. Tämmöinen liikuteltava peili on muuten ihan huippujuttu, kun yksinään harjoittelee. Harvoin sitä itseään näkee suoraan takaapäin missään muualla.

image(74)

Siinä kun sitä töppösillään yritti vähän itsekin itseään siihen malliin silmäillä, että missäs kuosissa se kunto oikein on, niin tulin siihen tulokseen, että no, ihan paskahan se on!

Sellaiseen viiltävän tarkkaan analyysiin tulin kaiken sen asentojen vaihtelujen jälkeen. En mä ole valmis. En millään tavalla. En tunnu olevan edes kehittynyt. Yritin ajatella järkevästi, että olisinko mahdollista, että en itse näe itseäni objektiivisesti, voisinko jopa olla paremman näköinen kisaaja kuin mitä itse koen olevani? Vai onko totuus vain valjennut vihdoin näiden vuosien jälkeen, että olen oikeasti surkea? Eh. Että ei ole väliä, kuinka kovaa pusken olkapäitä pystypunnerruksessa, tai kuinka henkihievereihin vedän itseni jalkoja kurittaessani, silti en kehity oikeaan suuntaan. Olen valovuoden päästä siitä kondiksesta, josta voisi lähteä hyvillä mielin dieettaamaan ja odottelemaan sitä häikäisevää kisakuntoa.

No, ei se tietenkään täysin näin ole. Kyllä omienkin aivojen jossain sopukassa soi kello, että no haloo, herää nyt, tyttöpieni, hellanlettas. Olethan sinä kehittynyt. Hitaasti ehkä, mutta silti. Olet parempi kuin viimeksi kisatessasi. Rauhoitu. Mutta ei se itselleen armon antaminen ole niin helppoa. Pitäisikö sen edes olla? Saisinko mitään aikaiseksi, jos ajattelisin olevani hyvä? Onko kisaaminen tehnyt minusta näin riittämättömän itselleni?

Mietiskelin kotimatkalla vielä tätä riittämättömyyden olotilaani. Olenko riittämätön itselleni muutoin, vaiko vain kisaaminen tiimoilta? Olisinko tyytyväinen itseeni näin, jos aikomukseni ei olisi enää kisata? Totesin, että vastaus tähän on kyllä. Pidän kyllä itsestäni, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tykkään asua nahoissani. Itsetuntoni kanssa ei ole koskaan ollut suurempia ongelmia. Mutta kisaaminen näkövinkkelistä oloni on riittämätön ja surkea. En koe, että tällä kropalla tulisin saavuttamaan vielä pitkään aikaan niitä sijoituksia, joita himoitsen. Tulenko ikinä? Saanko ikinä kroppaani sellaista symmetriaa, joka riittäisi? Tähän en osaa vastata. En osaa vastata edes siihen, että saanko tällä kropallani ikinä aikaiseksi sellaista kisakuntoa, mitä hamuan. Onko tavoitteeni aivan epärealistisia, mietin tänään. Että olenko kokenut ennen olevani sopivampi tähän lajiin, kuin mitä todellisuudessa olenkaan. Onko tämä realismia, vaiko kisaamisen aiheuttamaa sokeutta?

Tiedän, ettei näihin loputtomiin kysymyksiini ole oikeita vastauksia, vaikka vastauksia onkin tuhatpäinen lauma. Kukapa sen tietää, minkälaiseen kuntoon saisin itseni lavalle tällä hetkellä. Mutta siitä olen melko varma, että en olisi tyytyväinen.

image(75)

Tyytyväisyydestä puhuttaessa herää lähinnä kysymys, että niin, tulenko muka ikinä olemaan tyytyväinen. Tulenko joskus hilaamaan ahterini lavalle kisakireäksi ja katsomaan jälkeenpäin, että ”WAU! Olinpa kunnossa! Täydellistä!” Tuskin. Tuskin ikinä.

Onko ylipäänsä kukaan kilpailija koskaan tyytyväinen? Tai voiko olla hyvä kilpailija, jos on tyytyväinen? Jos kysyy suurimmalta osalta fitness- tai keholajien kärkipään kilpailijoilta kisakunnostaan, suurin osa vastaa ensimmäisenä puutteet. Riittämättömyys tuntuu olevan kisaajien ammattitauti. Eikä välttämättä edes pelkästään kisaajien, vaan kehonsa muokkaajien ylipäänsä. Enkä edes ole varma enää tätä kirjoittaessani, onko riittämättömyyden tunteet kovin huono juttu, koska kyllähän se tyytyväisyys tappaa kehityksen, kuten tupataan sanoa.

Pitää kuitenkin osata erottaa riittämättömyys yleisesti elämässä ja ulkonäössään riittämättömyyteen kisakuntoonsa/fysiikkaansa. Se, miltä kilpailija näyttää lavalla ei tee ihmisestä itsestään huonompaa tai parempaa. Tämän kun vielä itse muistaisi, niin olisi hienoa. Minä kun välillä tuppaan olemaan ehkä hieman liiankin ankara itselleni. Toisaalta ajatellen, se kuitenkin on sellainen asia, josta olen ylpeäkin. Ankaruus. Vaadin itseltäni paljon, oli kyseessä mikä tahansa asia. En halua alittaa rimaa, minkä olen itselleni asettanut. Ankaruus omaa peilikuvaani kohtaan on asia, joka saa minut tekemään töitä koko ajan kovempaa ja paremmin. Ehkä se vie minua eteenpäin. Tai ehkä se tulee jarruttamaan minua, kun en pysty luottamaan siihen, mitä olen nyt, vaan etsin jatkuvasti parempia reisiä ja parempia olkapäitä.

 Yritän kuitenkin valjastaa tämän riittämättömyyden tunteeni kovaan työntekoon, joka toivottavasti antaa minulle aihetta olla jatkossa tyytyväisempi kisaminääni. Ja jos ei anna, niin ainakin olen yrittänyt niin maan perkuleesti.

Tyytyväistä viikonalkua!

Kun mikään ei vaan onnistu!

Ai että! Kyllä vaan on ollut mieltä ylentävä ilta tässä meikäläisellä tänään. Miten se ihmisen turhautumiskynnys joskus onkin vain niin matala, kun taas toisinaan sitä posottaa menemään isojenkin epäonnistumisten yli kuin gaselli konsanaan. Tänään mulle ei ole siis sattunut mitään kovinkaan ikävää, mutta olen ollut turhautunut kyllä kolmen ison epäonnistumisen edestä!

image(71)

Tällaisen nätin kuvan postasin Instagrammiini tänään kun kävelin töistä kotiin. Olipahan kaunista! Kuvan alle kirjoitin ”Wednesday has its magic.” No juu, kyllä taikuutta oli todella. Hetkisen tätä kaunista auringonlaskua ihailin seesteisellä kaukaisuuteen katsovalla ilmeelläni, kunnes yritin ottaa muutamankin kuvan puhelimellani tästä kauniista Hämeenpuistosta. No juu eihän se nyt onnistunut. ”Tallennustila täynnä”, sanoo iPhone. On kyllä saakelin rasittava kaveri tuo iPuhelin. Jaksaa toistaa itseään päivästä toiseen uudestaan ja uudestaan. JOO YMMÄRSIN JO. Mitä se sitten yhden kuvan kuitenkin voi ottaa, jos kerta tallennustila on täynnä, hä? Siinä näyttäessäni pahinta hapanta naamaani valkoiselle mobiililleni, meinasin jäädä auton alle. Otin tämän yhden ainoan kuvan keskellä suojatietä. Missä oli vihreät valot päällä. Ikävä kyllä ei minulle, vaan autoille.

Siitäpä sitten lähden tallustamaan kotiin ja kas vain! Mitäs nyt. No vedänpä siihen rähmälleni sitten. Oon useasti miettinyt, miten jollain ihmisolennoila voi olla niin huono koordinaatiokyky ja tasapaino, että oikeasti vetävät kokonaan naamalleen. Että eikö siinä nyt edes sitten vähän kättä voisi ottaa vastaan, tai jollain raajallaan korjata tilanne. Usein olen myös tirskunut, että HAHAA tuo tuolla kaatui. Ja nyt itse liu’uin ensin tyylikkäästi toisen polven varaan kuin tehden jotain suurempaakin kosintoelettä, jonka jälkeen valahdan toisen polven kautta kumoon. Tittidii! Suomalaisena nousen pikaisesti ja kärttyisesti ylös ja ensimmäinen mieleen juolahtava asia ei ole esim. että ”sattuikohan minuun” tai ”mihinkäs minä kaaduin”, vaan ”NÄKIKÖ KUKAAN” sekä ”TUO NÄKI, NYT ÄKKIÄ LIVOHKAAN”.

Kotona sitten olin niin pirun uupunut, että nukahdin vahingossa sohvalle tehdessäni kouluhommia ja olen tunnetusti hyvinkin äkäinen, kun herään myöhään illalla päikkäreiltä. Varsinkin suunnittelemattomilta sellaisilta. No, herään kärttyisenä ja epämotivoituneena polvi kipeänä. Salille olisi mentävä. Siinä sitten treenikamojani keräillessä syttyykin pieni lamppu, että HAA! En muuten voi nyt varmaan tehdä jalkatreeniä sittenkään tänään, koska tuohon polveen nyt sattuu. Että hehee, pitääkin varmaan tehdä joku kevyt hauistreeni.

image(72)

Matkalla salille kuitenkin Rihanna huutaa luurien kautta korvaani, että WORKWORKWORK ja laulajan painostamana kerään ajatuksiini kaikki mahdolliset motivaatiolauseet, jotka olen joskus kuullut ja jopa ne, joille aina jaksan naureskella. Silloin ei naurattanut. ”I can I will” kuulosti tänään enemmän kuin todella hyvältä ja sai katseeni lasittumaan taistelijamaisesti julmaan ilmeeseen. Ja sitten mennään! Ei tekosyitä! Ei turhia vikinöitä! Nyt painetaan! Nyt tai ei koskaan!

…joo hyvä idea. Vedinkin ihan kiitettävän etureisitreenin välittämättä polveeni kohdistuvasta kovasta särystä, vaikkakin hommaani hankaloittivat kaikki maailman ihmiset, jotka olivat päättäneet tulla juuri tänään juuri Wolffille treenaamaan juurikin jalkoja. Oliko tänään joku kansainvälinen jalkapäivä vai mitäs hommaa? Suunnittelin treenatessani oman yksityisen salin perustamista, jossa siis treenaisin tasan tarkkaan minä, ihan yksin. Taputtelin kuitenkin itseäni selkään äidillisesti onnistuneen treenin jälkeen. Kotiin päästyäni suoristin jalkani tietysti pöydälle löhötessäni sohvalla ja nyt kun kirjoittelen tätä sangen joutavaa höpinää, niin polvi ei anna myöten taipua kunnolla olleskaan. Jeaaah! Hyvähyvä.

image(73)

En tykkää tästä nyt!

Sanottakoon vielä, että olin hyvän treenin päätteeksi aatteissa palkita itseni hakemalla Subwaysta ruokaa ja astelinkin ihanan tuoksun perässä liikkeeseen, kunnes huomaan että jaajaa niinpä niin, no eihän mulla ole lompakkoa mukana. Että söinpä sitten hauskan päivän päätteeksi jääkaapistani kanaa. Kuivaa kanaa.

Ihan mahtava päivä. Mikään ei oikeasti ole huonosti, mutta silti kaikki on! Onko kellään muulla ikinä yhtä huonoja treenipäiviä? 😀