Onko salilla poseeraaminen itserakkautta?

Nythän rupeaa olemaan meinaan jänskät paikat! Kai kaikki on jo ostaneet Expoliput? Rapiat 4 weeks out Expoihin ja Arnoldeihin taitaapi olla enää muutama viikko. En tiedä, näkyykö kisojen lähestyminen yleensä ottaen muilla saleilla, mutta ainakin näillä niin sanotuilla alan saleilla (hehe) homman juonta ei voi olla huomaamatta.

IMG_5849Tämä näky on kyseisellä paikalla hyvin tuttu näky. Tosin keimaileva olento saattaapi olla tästä isompi, pienempi tai miespuolinen lihaskimppu. Tämä kutistunut ihmisolento saattaa kesken kaiken rennosti heittää paidan pois (usein myös housut kinttuihin) ja kyylätä itseään peilistä herpaantumatta viisitoista minuuttia. Vaihdella asentoja, eri kuvakulmia, ilmeillä naurettavasti ja hengästyä poseeratessaan. Pyytää kaveria ottamaan kuvan takaa ja edestä, kuvaamaan kävelyä ja session jälkeen tutkia omia kuviaan. Nämä riutuneet itseään kyttäävät muskelimiehet/naiset saavat usein osakseen ihmetystä. Joillain saleilla enemmän kuin toisilla. Normaali salillakävijä varmasti pitäisi itserakkaana, naurettavana, nolona. Mutta onko se sitä?

Kehonrakentaja on kuin puuseppä. Puuseppä veistää tuolin, hioo sen rakkaudella ja intohimolla ja asettaa näytteille työnsä tuloksen. Tuoli saattaa olla hyvä, mutta aina seppä näkee siinä parantamisen varaa. Tuoli saattaa olla myös vino ja epäonnistunut, mutta kukaan ei silti pidä seppää itsessään huonona ihmisenä, eikä hän luultavasti koe itseään läpisurkeaksi sepäksi.

Kehonrakentaja rakentaa veistoksen omasta kehostaan. Raataa sen eteen vuositolkulla. Parantaa heikkouksia, kehittää parhaita puolia, tekee työtään yötä päivää intohimolla. Hioo sitä täydelliseksi, tarkkailee sen ominaisuuksia. Kehonrakentaja kuitenkin harvoin osaa eritellä tekemäänsä veistosta itsestään. Jos kunto on surkea, kehonrakentaja pitää usein itseään epäonnistuneena, huonona ihmisena, säälittävänä. Vaikka hän on ainoastaan rakentanut vinon tuolin.

1blogiKehonrakennus on taidetta. Se on loppua kohden hienosäätöä, pieniä asioita, kulmien vaihtelua. Se on työnsä esittämistä, kaikkensa antamista ihmisten arvosteltavaksi. Eikä kehonrakentaja useinkaan saa ainoastaan ”vähän puutteellinen fysiikka”-kommenttia, vaan myös ”miten voi olla noin ruma ja tulla läskissä kunnossa lavalle”-kommenttia. Vaikka edelleen pitäisi puhua tuolista, ei ihmisestä itsestään.

En minä ole turhamainen. Jokseenkin ehkä, mutta en liikaa. Olen erittäin pintaa-syvemmälle-ihminen ja silti rakastan lajia, jossa esittelen kroppaani bikineissä, joiden pienuus saa haukkomaan henkeä. En tiedä tarkalleen itsekään, mikä lajissa on se polttava tuli, joka vangitsee. Monia eri syitä osaan eritellä, mutta en tarkalleen isointa ja tärkeintä seikkaa.

Kun minä, tai kuka vaan muu, menee lavalle kilpailemaan siitä, kenen työ on tehty oikein, kuka ei ole raastanut itseään dieetillä turhaan ja kuka saa lähteä edustamaan maataan ulkomaille, joka ikinen haluaa näyttää työnsä lavalla parhaalla mahdollisella tavalla. Tietysti. Ja kuka kuvittelee, että poseeraaminen on samantyyppistä kuin illan pimetessä baarissa koroilla seistessä, ei voisi olla enempää väärässä. Asennot ovat jokaisessa lajissa ennalta määritellyt, eikä niissä hyvältä näyttäminen ole aina ihan piis of keik. Kukaan, ei kukaan, halua tehdä vuosikausia työtä ja dieetata 20 viikkoa ja sitten poseerata ihan vituralleen ja tuomarit katsovat, että onpa huono. Ei. Parhaalta mahdolliselta itseltään jokainen haluaa näyttää.

DSC_8109Poseerauksia ja askelia pitää hioa, jotta ne osaa lavan kuumissa valoissa, ilman peiliä ja jännittyneenä. Ei kukaan olento vaan yhtäkkiä hyppää lavalle ja osaa tehdä sääntöjen mukaista asentoa ja vieläpä niin, että se näyttäisi ihmismäiseltä. Ja missä niitä harjoittelisi, jos ei kuntosalin isoilla peileillä ja hyvillä valoilla? Kotona pimeässä? Miksi ihmeessä?

 Valtaväestöllä on sellainen kuva, että kehonrakentajat ja fitnesskisaajat ovat ällöttävän itserakkaita. Aina keikistelemässä ja aina katsomassa peilistä itseään. Moni ei haluaisi seurustella lajin edustajan kanssa, koska ”ei voisi elää niin itseään täynnä olevan ihmisen kanssa”. Ei se kuitenkaan aivan näin mene. En minäkään vapaa-aikaani kuluta peilin edessä alusvaatteillani katselemassa itseäni. En todellakaan. Kisojen alla toki harjoittelen liikkumiseni, koska haluan olla hyvä. Lähinnä paras. Kilpailijan lavaharjoittelu ei kuitenkaan ole millään lailla verrattavissa normaaliarjen peilin edessä kyhjöttämiseen.

Minun ainoa neuvoni tässä kohtaa kisaajille on, että keikistelkää peilin edessä nyt niin hiton paljon, kuin vain kerkeätte. Ei ole mitään turhempaa, kuin pilata hyvä paketti huonolla esiintymisellä!

Voi tyttö, kun sä et mistään mitään tiedä

Olen nainen. Olen 21-vuotias järkevä ja kunnianhimoinen nainen. Olen fiksu, nätti ja pohtiva nainen. Olen nainen, joka haluaa nähdä elämältä kaiken, mitä se voi antaa ja tehdä lujaa töitä unelmiensa eteen. Olen nainen, joka pitää sanansa, tekee työnsä antaumuksella ja haluaa aina olla vähän parempi kuin eilen. Olen nainen, joka pystyy lypsämään valtaisan motivaation itsestään asioita kohtaan. Olen nainen, joka treenaa kovempaa kuin moni mies. Olen nainen, joka toimii tarpeen tullen äärimmäisen nopeasti ja tekee päätöksen sekunnin murto-osassa. Olen nainen, joka toimii paineen alla. Osaan lohduttaa itse itseäni ja olla sekä ankara että kiltti itselleni. Haluan oppia, haluan edetä ja haluan pärjätä. Olen valmis tekemään töitä näiden asioiden eteen.

Ja kaikista näistä seikoista huolimatta.

Olen tyttö, joka ei tiedä elämästä mitään. Olen tyttö, joka on päästä varpaisiin asti blondi ja jolle saa heittää blondiläppää milloin vain. Olen tyttö, jolle ei kannata antaa vastuuta tai päätöksentekovaltaa. Tyttö, jonka kannattaisi mieluummin olla siellä taka-alalla. Tyttö, jonka kreikkalainen mies luulee saavansa vaimoksi, kun kertoo omistavansa paljon rahaa. Tyttö, jonka paikka on hoitoalalla. Olen tyttö, jonka kuuluu baarissa hymyillä kauniisti miehen vierellä. Tyttö, jonka mielipiteet pitäisi olla suorassa yhteydessä jonkun muun mielipiteisiin ja tuoda nämä julki vienosti nyökkäämällä. Olen tyttö, joka tykkää vähän jumpata ja käydä missikisoissa fitneksessä. Olen tyttö, joka ei ole vielä nähnyt mitään, kokenut mitään, eikä näin ollen pysty sanomaan elämästä vielä yhtään mitään.

2blogiSuurin osa blogini lukijoista naisia, nuoria naisia. Moni varmasti tunnistaa yllä olevista kuvauksista ainakin muutaman. Minä tunnistan. Minä tunnistan kaikki, enkä ainoastaan kertaalleen jostain kaukaisuudesta.

Olen ollut aina vaalea ja pieni. Olen ollut ihmisille mukava, auttavainen ja ehkäpä jopa liian kiltti. Olen aina ollut ihminen, jolle sattuu ja tapahtuu ja osaan nauraa itselleni muiden mukana. Olen aina ollut hauskan kömpelö ja jonkin verran huoleton elämästäni sekä itsestäni. Tämä on aina antanut ihmisille täyden tarjottimellisen avaimia kutsua minua blondiksi tai hymyillä sillä tavalla, kun kuvottavat keski-ikäiset miehet hymyilevät nuorille tytöille. Olen saanut osakseni väheksyntää työhaastatteluissa, työssäni, koulussa, baarissa, urheilussa, kisaamisessa. Ihan joka paikassa! Minuun ei ole uskottu, vaikka samassa tilanteessa, jos olisin ollut mies, ongelmaa ei olisi ollut.

Olen oikeasti kasvattanut todella kovan kuoren. Aloittaessani fitnessurheilun sain sellaisen laidallisen arvostelua ja aliarvioimista niskaani, että harva kommentti saa minut enää pois tolaltani. Olen oppinut sekä blogimaailmasta että ilkeiden ihmisten valloittamasta elämästä sen, että kenenkään ei pidä antaa kertoa, kuka minä olen ja mitä minä osaan. Ei kenenkään. Mutta silti, kyllä aina välillä jokin kommentti saa miettimään. Että miksi minulle saa sanoa näin? Siksikö, että olen nuori hyväntuulinen nainen? Oikeuttaako se aliarvioimaan sen, mihin pystyn ja mitä osaan? Oikeuttaako se sanomaan mitä vain?

Se, mikä saa oikeasti silmiini lieskat palamaan, on tunne, että minua ei arvosteta ja minä en ole samalla viivalla jonkun muun kanssa. Tästä esimerkin saan helposti Ateenan reissulta, jossa kaksi kertaa vaihdoimme ravintolaa kesken kaiken. Ensimmäisellä kerralla vain miehelle tuotiin menu ja toisella kerralla vaikka minä kysyin kysymyksiä, miehelle vastattiin. No big deal, joku voisi ajatella. Minulle on. En siedä sitä, että minut koitetaan ahtaa jonkinlaiseen pieneen lokeroon, jonne ”nuoret naiset kuuluvat”. Ei arvoa, eikä oikeutta olla miehen kanssa samalla tasolla. Ei millään muotoa sovi.

10blogi

Vaikka naisten oikeudet ovat nykyään loistavalla tasolla verrattuna muutama sata vuotta sitten vallinneeseen kulttuuriin, kohtaavat etenkin nuoret naiset edelleen polullaan halveksimista ja aliarviointia. Sekä työelämässä että arkielämässä. Olen itse jollain lailla kliseinen parikymppinen ja uskon osaksi myös tästä syystäni saavani aimoannoksen alaspäin katsomista. Kilpailen bikini fitneksessä, jota joku pitää edelleen vain painojen heiluttamisena. Kirjoitan blogia, jota joka toinen pitää ”suloisena ja turhamaisena tyttöjen hömpötyksenä”. Olen vaalea, jolla edelleen jonkun mielestä on suora yhteys aivosolujeni vähäisyyteen. Ja hauskahan se on heittää läppää. Kyllä minäkin heitän läppää itsestäni ja aika ajoin esiin työntyvästä hölmöydestäni. On kuitenkin eri asia, pilkkaanko minä itse itseäni vai pilkkaako joku todella minua.

En ole sairaaloisen itserakas, enkä pidä itseäni jalustalla. Koen kuitenkin olevani parempi ihminen, kuin he, joilla on tarve yrittää laittaa minua alemmalle tasolle. En lähde toisen halventamiseen mukaan, enkä myöskään mieti tällaisia kommentteja monia päiviä suruissani. Koen olevani korkeammalla, joten minun ei tarvitse välittää. Suosittelen tätä jokaiselle. ”Jätä omaan arvoonsa” ei ole mikään typerä sanonta.

Toisaalta ajateltuna olen hyvin tyytyväinen siihen, että koen nyt nuorena blondityttösenä sen aliarvioinnin ja taidottomaksi lokeroinnin. Olen oppinut raivaamaan tieni tämän takia vähän sileämmäksi ja taistelemaan siitä, mikä minulle kuuluu. Jos minuun olisi aina uskottu, en välttämättä uskoisi tällä hetkellä itse itseeni. Ehkä jopa tällaisten kommenttien ansiosta minulla on jatkuva halu näyttää, halu onnistua ja kilpailla. Kilpailunhaluni kumpuaa juuri siitä itselleni näyttämisenhalusta.

Toivon, että jokainen nuori nainen, joka tätä lukee, ja kokee aliarviointia, jotka perustuvat ikään tai hiustenväriin, osaisivat ottaa nämä polulle heitetyt kivet mukaansa. Niillä voi sitten viskoa takaisin, kun on onnistunut siinä, mihin sinun ei olisi uskottu pystyvän. Tästä alentamisesta voi kasvattaa suojamuurin, jolla uskon pystyvän jyräämään vaikka koko maailman alleen halutessaan. Kukaan ei sanele, mitä sinä osaat!