Milloin olen riittävän hyvä itselleni?

Hello. Toivottavasti teillä oli yhtä kiva viikonloppu kuin mulla. En meinaan tehnyt mitään. Nukuin ja söin. Lauantaina tosin kävin kattomassa teatterissa Yksi halusta toinen rakkaudesta-kipaleen. Oli oikein mainio! Suosittelen. Tosi hauska, ja samalla kertoi hyvinkin kipakasti totuuksia elämästä ja ihmissuhteista. Teatterissa käydessä joka kerta mietin, että miksi käyn niin harvoin. Jotenkin siellä on sellaista taianomaista tunnelmaa, mitä kaipaisi useamminkin. Musta on jotenkin todella ihanaa katsoa, kun vanhemmat rouvat ja herrat ovat laittaneet ihan parhaat päällensä ja kaikki on niin arvokasta. Ilmapiiri, ihmiset, kaikki.

image

Teatterin jälkeen tilasin ruokaa kiinalaisesta himbeen ja koko potin mättämisen jälkeen olinkin aivan redi nukkumaan. Oon kyllä jotenkin ennenaikaisen vanha sielultani, kun mun mielestä tällainen ilta on ihan paras laatuaan rentoutumiseen. Lasi viiniä, teatteria, jonka jälkeen paljon ruokaa, pari jaksoa Walking Deadia, jossa ihmisiä revitään palasiksi ( 😀 ) kotisohvalla villasukat jalassa ja sitten nukkumaan. Ja unta tosiaan vähintään 12h. Aika tylsä muija!

image (1)

 Mutta joo. Blaablaa! Koitas ny mennä jo asiaan.

Tänään salilla ollessani taas ajattelin liikaa ja treenasin liian vähän. Pitäis laittaa se pohtiminen pauselle välillä, mutta kun se on niin kauhean hankalaa! Kun on niin mukapaljon mietittävää. Kisamietteet ovat viime aikoina taas sekoittaneet ajatuksenjuoksuani ja eilen naureskelinkin ihan ääneen, että oikeastiko meinaan taas lähteä diettailemaan. Että ihanko oikeasti. Nyt kun meinaan jälkeenpäin muistelen, ei muistot dieettikesän viimeisistä hetkistä ole millään muotoa kultaantuneet, vaan ihan jos totta puhutaan, niin ei se ollut kauhean kivaa. Aika tyhmää oikeastaan. Tylsää. Ikävää. Puuduttavaa. Tankkauspäivinä oli huono olo, vaikka niitä odotti aina kuin pieni lapsi karkkipäivää ja muina päivinä otti päähän, kun ei taas ollut tankkauspäivää. Koska dieetti oli ensimmäiseni, en osannut odottaa oikein mitään ja murehdin vain jatkuvasti, jääkö minusta mitään muskelien alkujakaan jäljelle vai kuoriutuuko ihran alta vain pieni kukkakeppinen. No eipä siitä kauheesti muuta sitten jäänytkään!

Ehkä nyt oisin ensimmäistä kertaa viisaampi myös henkisen puolen kanssa, mutta ettäkö lähtisin siihen taas. Uh. Kuulostaa jotenkin kaukaiselta ajatukselta. Vaikkei siihen todellisuudessa kovin pitkä aika ole, lähdin sitten kisaamaan tänä syksynä tai ensi vuoden keväänä. Nehän on jo ihan nurkan takana. Olenko minä muka valmis taas siihen? Olenko valmis fyysisestikään? En tiedä.

Lähden tänä viikonloppuna jälleen Lahteen katsastamaan Team Fitin biksutyttöjen poseerauksia kevään Classicia varten ja saamaan taas oman osani tyttöjen kisahärvellyksestä. Vähän niinkun siivellä saan itsellenikin pienen stressin, haha! Kävinkin tänään treenin jälkeen vähän mallailemassa, minkäsmoisia ne uudet poset nyt pitäisi olla ja miltä niiden pitäisi näyttää. Mikä näyttää hyvältä ja mikä ei. Tämmöinen liikuteltava peili on muuten ihan huippujuttu, kun yksinään harjoittelee. Harvoin sitä itseään näkee suoraan takaapäin missään muualla.

image(74)

Siinä kun sitä töppösillään yritti vähän itsekin itseään siihen malliin silmäillä, että missäs kuosissa se kunto oikein on, niin tulin siihen tulokseen, että no, ihan paskahan se on!

Sellaiseen viiltävän tarkkaan analyysiin tulin kaiken sen asentojen vaihtelujen jälkeen. En mä ole valmis. En millään tavalla. En tunnu olevan edes kehittynyt. Yritin ajatella järkevästi, että olisinko mahdollista, että en itse näe itseäni objektiivisesti, voisinko jopa olla paremman näköinen kisaaja kuin mitä itse koen olevani? Vai onko totuus vain valjennut vihdoin näiden vuosien jälkeen, että olen oikeasti surkea? Eh. Että ei ole väliä, kuinka kovaa pusken olkapäitä pystypunnerruksessa, tai kuinka henkihievereihin vedän itseni jalkoja kurittaessani, silti en kehity oikeaan suuntaan. Olen valovuoden päästä siitä kondiksesta, josta voisi lähteä hyvillä mielin dieettaamaan ja odottelemaan sitä häikäisevää kisakuntoa.

No, ei se tietenkään täysin näin ole. Kyllä omienkin aivojen jossain sopukassa soi kello, että no haloo, herää nyt, tyttöpieni, hellanlettas. Olethan sinä kehittynyt. Hitaasti ehkä, mutta silti. Olet parempi kuin viimeksi kisatessasi. Rauhoitu. Mutta ei se itselleen armon antaminen ole niin helppoa. Pitäisikö sen edes olla? Saisinko mitään aikaiseksi, jos ajattelisin olevani hyvä? Onko kisaaminen tehnyt minusta näin riittämättömän itselleni?

Mietiskelin kotimatkalla vielä tätä riittämättömyyden olotilaani. Olenko riittämätön itselleni muutoin, vaiko vain kisaaminen tiimoilta? Olisinko tyytyväinen itseeni näin, jos aikomukseni ei olisi enää kisata? Totesin, että vastaus tähän on kyllä. Pidän kyllä itsestäni, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tykkään asua nahoissani. Itsetuntoni kanssa ei ole koskaan ollut suurempia ongelmia. Mutta kisaaminen näkövinkkelistä oloni on riittämätön ja surkea. En koe, että tällä kropalla tulisin saavuttamaan vielä pitkään aikaan niitä sijoituksia, joita himoitsen. Tulenko ikinä? Saanko ikinä kroppaani sellaista symmetriaa, joka riittäisi? Tähän en osaa vastata. En osaa vastata edes siihen, että saanko tällä kropallani ikinä aikaiseksi sellaista kisakuntoa, mitä hamuan. Onko tavoitteeni aivan epärealistisia, mietin tänään. Että olenko kokenut ennen olevani sopivampi tähän lajiin, kuin mitä todellisuudessa olenkaan. Onko tämä realismia, vaiko kisaamisen aiheuttamaa sokeutta?

Tiedän, ettei näihin loputtomiin kysymyksiini ole oikeita vastauksia, vaikka vastauksia onkin tuhatpäinen lauma. Kukapa sen tietää, minkälaiseen kuntoon saisin itseni lavalle tällä hetkellä. Mutta siitä olen melko varma, että en olisi tyytyväinen.

image(75)

Tyytyväisyydestä puhuttaessa herää lähinnä kysymys, että niin, tulenko muka ikinä olemaan tyytyväinen. Tulenko joskus hilaamaan ahterini lavalle kisakireäksi ja katsomaan jälkeenpäin, että ”WAU! Olinpa kunnossa! Täydellistä!” Tuskin. Tuskin ikinä.

Onko ylipäänsä kukaan kilpailija koskaan tyytyväinen? Tai voiko olla hyvä kilpailija, jos on tyytyväinen? Jos kysyy suurimmalta osalta fitness- tai keholajien kärkipään kilpailijoilta kisakunnostaan, suurin osa vastaa ensimmäisenä puutteet. Riittämättömyys tuntuu olevan kisaajien ammattitauti. Eikä välttämättä edes pelkästään kisaajien, vaan kehonsa muokkaajien ylipäänsä. Enkä edes ole varma enää tätä kirjoittaessani, onko riittämättömyyden tunteet kovin huono juttu, koska kyllähän se tyytyväisyys tappaa kehityksen, kuten tupataan sanoa.

Pitää kuitenkin osata erottaa riittämättömyys yleisesti elämässä ja ulkonäössään riittämättömyyteen kisakuntoonsa/fysiikkaansa. Se, miltä kilpailija näyttää lavalla ei tee ihmisestä itsestään huonompaa tai parempaa. Tämän kun vielä itse muistaisi, niin olisi hienoa. Minä kun välillä tuppaan olemaan ehkä hieman liiankin ankara itselleni. Toisaalta ajatellen, se kuitenkin on sellainen asia, josta olen ylpeäkin. Ankaruus. Vaadin itseltäni paljon, oli kyseessä mikä tahansa asia. En halua alittaa rimaa, minkä olen itselleni asettanut. Ankaruus omaa peilikuvaani kohtaan on asia, joka saa minut tekemään töitä koko ajan kovempaa ja paremmin. Ehkä se vie minua eteenpäin. Tai ehkä se tulee jarruttamaan minua, kun en pysty luottamaan siihen, mitä olen nyt, vaan etsin jatkuvasti parempia reisiä ja parempia olkapäitä.

 Yritän kuitenkin valjastaa tämän riittämättömyyden tunteeni kovaan työntekoon, joka toivottavasti antaa minulle aihetta olla jatkossa tyytyväisempi kisaminääni. Ja jos ei anna, niin ainakin olen yrittänyt niin maan perkuleesti.

Tyytyväistä viikonalkua!

Kisasuunnitelmia

Tammikuu, tammikuu! Tammikuu ei ole pelkästään tipaton työmoraalinkeruu- ja pikkujoulukilojensulatustammikuu, vaan sillon myöskin täytynee koota jokseenkin ajatuksiaan uudesta, kuluvasta vuodesta ja suunnitella sen kulku. Ainakin fitnessurheilijoilla. Vuoden 2016 kisalisenssin ostoon on nimittäin aikaa enää viikko.

image(55)

Jokainen ihminen tietää sen hupaisan tilanteen, kun näkee pitkästä aikaa vanhan tuttavan ja pikaisen, usein myös kiusallisen, small talkin jälkeen sitä vain miettii, että mitä on tapahtunut. Joko tuttava on ottanut +20kg, laihtunut 20kg tai muuttunut jollain tavalla aivan eri ihmiseksi. Kun näkee ihmistä vain silloin tällöin, muutoksen huomaa selkeästi. Jokapäiväisessä kanssakäymisessä olevan ihmisen muutosta ei niinkään.

Minulle kävi eilen näin! Tosin, olin itse muuttujan asemassa. En ollut hetkeen nähnyt valmentajaani ja mukavan alkurupattelun jälkeen sain kuulla, että ”nojoo, kyllä mää vähän katoinkin, että on tyttö ottanut vähän massaa”. Jaajaa, nonniin.. 😀 Vitsiähän nämä meidän piikittelevät kommentit tietysti ovat, mutta onhan tässä totuudenkin siemen. Kyllähän täällä päässä on tullut kiloja otettua viime aikoina. Eikä se johdu siitä, että olisin pikkujoulu-uusi vuosi-akselin rellestänyt menemään kuin mikäkin. Tai siitä, että olisin nykyisin Arnoldsin kulta-asiakas. Ehei. Vaan siitä, että olen yksinkertaisesti syönyt todella paljon. Ihan puhdasta ruokaa, mutta todella paljon. Oon suunnitellut viime aikoina itse oman ruokavalioni, ja koska olen perusteellinen ihminen, en ole halunnut jättää sattuman varaan, että onko ravintoni varmasti plussalla kulutukseen nähden, vaan olen varman päälle vetänyt melkoisenkin suurilla määrillä. 😀 Samalla myös takaraivossa jyskyttää ajatus, että en halua seuraavalla dieetilläni vetää tonnin kaloreilla, joten koitan hilata nyt kalorimääräni pikkuhiljaa mahdollisimman ylös, jotta kroppa alkaisi polttaa rasvaa myös suhteellisen suurilla kaloreilla.

Ja kyllä, olen onnistunut! Onhan tämä yhtä työtä ollut, tämä syöminen. Ja nyt vähän tuntuu, että ehkä näin suuri plussalla oleminen ei ole oikeasti tarpeen. Että niin, ei ne lihaksen alut nyt ehkä kuitenkaan lähde juosten karkuun loikkimaan, vaikka jättäisi vähän sitä riisiä pois. Päinavastoin, olisi ehkä ihan mukavaakin, kun leuan alle ei alkaisi kertymään toista vastaavaa, vaan pysyisi kuitenkin ihan ihmisen näköisenä.

image(52)

Toisin sanoen hieman siistittiin ruokavaliotani eilen Sampon kanssa. Ihan siis vain muutama riisi sieltä ja kananmunan keltuainen täältä. Tämmöiset pienetkin tsekkaukset kuitenkin antavat itselleni jostain kummallisesta syystä lisäpontta. Varsinkin, kun nyt sain omatekemäni ruokavalion hyväksyttyä valmentajallani. Jes! Ehkä oikeesti osaan jo vähän tätä hommaa.

Tehtiin myös pikainen kuntotsekkaus ja yläkropan kehityksestäni sain kehuja. Jalkoja pitäisi saada vaan vielä enemmän. Aina vaan enemmän. Ne on kyllä ikuinen ongelma! Ihan häkellyin kun Lahdessa eräs mukava tiimiläiseni kehaisi, että ”sulla on jalat tosi hyvät”. Hämmennyin ja katselin taakseni, että kellekköhän se oikeen puhuu? Joka puolelle kuitenkin vaan tasaisesti lisää treeniä ja tosiaan jos sitä talvikerrostakin saisi vähän siistittyä, niin oisi kauheen kiva. Ainakin allekirjoittaneen mielestä! Enkä nyt siis väitä, että olisin jollain lailla pulska, tai ettenkö olisi tyytyväinen itseeni näin. Kyllä minä omasta vartalostani tykkään, mutta rehellisesti sanottuna viihdyn paremmin hieman vähemmällä rasvakerroksella. On parempi olla.

Ja se kisalisenssi. Niin mites nyt sitten sen kanssa. Antidoping-sopimuskin pitäisi nyt kirjoitella, jos sitä kisaamaan halajaisi tämän vuoden puolella. Ja kyllä, kyllä minä sen nyt päätin sitten allekirjoitella. Syksy on vielä yksi iso  kysymysmerkki, eikä omasta mielestäni olisi edes kivaa sinne asti vielä pohtia. Eihän sitä voi tietää, mitä tässä puolen vuoden aikana vielä tulee tapahtumaan, ei ainakaan omassa elämässäni ole mahdollista pohtia liian tarkasti niin pitkälle! Elämäni kun tuntuu olevan välillä yhtä pyörremyrskyä. 😀 Tosin ajoittaisten puuskien lomissa kuitenkin varsin mukavaa, lähinnä vain lämmintä tuulenvirettä. Voihan tosiaan olla, että en halua/ole valmis syksyllä kisaamaan. En halua mennä lavalle liian keskeneräisenä, enkä halua montaa stressaavaa elämäntilannetta päällekkäin. Se on kokeiltu jo ja todettu huonosti toimivaksi. Kisadieetti on kuitenkin sellainen rupeama, että haluan ja vaadin siksi ajaksi seesteistä elämää. Ei siitä muuten mitään tule, eikä tule mistään muustakaan.

image(53)

Nyt kun IFBB yllättää meitä kisaajia joka kulman takana uusilla kujeillaan, tällä hetkellä tosiaan syksyllä 2016 olisi junnukisat (toisin kuin aikaisemmin infottiin). Lisäksi olisi uusi beginners-sarja, johon voisin osallistua, ja jos sijoittuisin 3 parhaan joukkoon, pääsisin naisten avoimeen sarjaan kisaamaan SM-kullasta. Vaihtoehtoja olisi siis muutamakin syksyllä. Kuulostaa ihan kivalta. Jos kesällä tuntuu, että syksy on oikea hetki, niin sitten mennään kattomaan, mitä löytyy kehon rasvakerroksen alta! Jos taas ei tunnu oikealta, odotellaan kevääseen. Hienointahan on, että se on kaikki vain minusta kiinni. Minä saan päättää.

Erittäin motivoituneena kuitenkin tästä jatketaan eteenpäin ja toivottavasti tehdään myöskin tulosta tän kropan kanssa jossain välissä!

Kovaa treenitiistaita!