Olenko minä tarpeeksi omistautunut lajilleni?

Tätä kysymystä olen pyöritellyt viime päivinä päässäni. Kun lähdetään katsomaan fitneksessä lajinsa maailmanhuippuja, eittämättä jokainen on jollain lailla aivan pakonomaisella tavalla kietoutunut asiaansa. Eikä välttämättä tarvitse edes lähteä ulkomaille, vaan ihan Suomenkin kärki jokaisessa fitnesslajissa on usein erittäin lajilleen omistautunutta. Jokainen ateria on lajille tyypillinen, jokainen treeni on niin pitkälle vedetty kuin suinkin. Ympärivuotinen 3 viikkoa vaille lavakunto ja fitness elämänhallitsijana. Mutta enhän mää oo sellanen!!

Enhän mää elä pelkkää fitnestä. Ja enhän mää oo edes kovin kireessä kunnossa tällä hetkellä. Oonko vain puolitehoilla tässä mukana? Pystyykö tälläisenä saavuttamaan mitään?

7blogiSaan suuria kiksejä motivoivista ihmisistä. Ihmisistä, jotka oikeasti elävät tätä varten. Ihailen suuresti esimerkiksi Savolaisen Markoa, joka on omistanut käytännössä koko elämänsä bodaukselle. Muistan myös Henriikka Klemetin joskus sanoneen, että kaikki, mitä hän tekee, hän tekee bikini fitneksen takia. Tällainen intohimo asiaa kohtaan sytyttää todella kovasti. Eikä sen the asian tarvitse olla fitness. Se voi olla mikä vaan. Ihailen ja arvostan ihmisiä, jotka uskaltavat toteuttaa itseään millä alalla tahansa ja antavat kaikkensa, itsensä kokonaan, jollekkin asialle. Moni näkee tällaisen käytöksen sairaana ja pakonomaisena, itse koen sellaisen valtavan intohimon kantavaksi voimaksi. Yleensä nämä ihmiset myös menestyvät kovasti. Heistä tulee alansa parhaita ja heidät tunnetaan. Heistä otetaan mallia ja heistä motivoidutaan. Heillä ei välttämättä ole juurikaan muuta elämää tämän asian ulkopuolella, mutta he ovat valinneet oman polkunsa.

Mutta ei musta tule tällaista henkilö koskaan.

En pysty kuvittelemaan, että ikinä omistaisin kaikki voimavarani yhteen ainoaan asiaan. Lyhyiksi ajanjaksoiksi ehkä, mutta että koko elämäksi? Ei koskaan. Tiedostan tämän, ja silti samaan aikaan halu pärjätä lajissa on suunnaton. Kilpailunhaluni kasvaa joka kuukausi, enkä päästä itseäni helpolla. ”Suunnaton” ei kuitenkaan ole niin suunnaton, että se välttämättä olisi tarpeeksi.

IMG_6074Vaikka kuvittelen oman lajivalintani antavan vähän armoa moniin muihin raskaampiin lajeihin verrattuna, voin olla väärässä. Ehkä se helppous on vaan siinä, miten itse asiat teen. Ehkä en anna tarpeeksi. En konttaa salilta kotiin. En elä päiviäni ruokakello kaulassa. Joskus käyn juhlimassa ja matkustelemassa, milloin ei aina tule syötyä niin puhtaasti kuin olisi hyvä. Elän melkoisen rennoin rantein fitnestä. Minulle se on mieluinen ja luonteva tapa, mutta onko se tarpeeksi siihen, että voisin pärjätä? Ja kuinka hyvin pärjätä? En osaa sanoa.

Rakastan treenaamista, rakastan syömistä (ylläri :D) ja rakastan kilpailemista. Mutta en tee mitään näistä pakonomaisesti tai ilman mitään kilpailun ulkopuolisia tavoitteita. Vaikka sanon kisaavani rennoin rantein, ei se tarkoita, että en vetäisi treenejäni loppuun. Vedän aina. Joka kerta. Niin hyvin kuin itsestäni lähtee. En silti koe, että tämä olisi jotenkin elämääni rajoittavaa tai kovinkaan vaikeaa. Se on vain elämäntapa. Pitäisikö olla tiukempi ja kurinalaisempi itseäni kohtaan?

11390534_10206682386527765_8344987086033329429_nOngelmani tai ”ongelmani” taitaa olla se, että haluan montaa asiaa yhtä aikaa kovasti. Haluan kouluttautua korkealle, haluan tienata hyvin ja tehdä mieltä ylentävää työtä, haluan pärjätä fitneksessä ja haluan olla paras mahdollinen ystävä sekä kumppani. Äääk, pystyykö nämä kaikki järjestämään yhteen samaan elämään! Yyyyh. Tuskin mikään näistä ainakaan yhtä hyvin täyttyy kuin silloin, kun tekisin vain yhtä näistä. Jos jaan elämäni viiteen eri osa-alueeseen, joissa haluan olla maan mainio, saan annettua vain 20% energiastani yhteen. Jos taas tekisin ainoastaan töitä ja fitnestä, olisi 50% molemmille! Voisinko saada vähän voimavaroja lisää? Ajankääntimen? Kloonin? Tai kolme Sonjaa? Taikasauva? Jotain nyt hei! Apuja!

Ikävä fakta on kuitenkin se, etten halua mitään asiaa niin paljon, että olisin valmis antamaan itsestäni kaiken asialle. Niin surullista kuin se onkin. Vai onko? Marko Savolainen sanoi Poseland-Alonan haastattelussa, ettei hänellä ikinä ollut suunnitelmaa B, jos bodylajissa kilpailemiselle olisi tullut syystä tai toisesta stoppi. Ei ollut muuta. Ei hän edes miettinyt muuta mahdollisuutta. Onko tämä sitä omistuneisuutta, vaiko silkkaa tyhmyyttä? Vai kävelevätkö ne aivan käsi kädessä?

DSC_8109Lähinnä kysymys taitaa kuulua, haluanko olla paras yhdessä asiassa vai hyvä monessa? Ja vastaus kysymykseen: haluan olla paras kaikessa!

Illuusio ja ulkonäköpaineet

Tänään (monien tuhansien muiden päivien lisäksi) ihastelin Michelle Lewinin Instagram-kuvia. Jos joku nainen on omaan silmään täydellinen, niin tämä muikkeli kyllä ehdottomasti. Hullaannuin tästä tytsystä niin pahasti, että postasin hänestä instagrammiin kuvan, joka oli todellinen #mondaymotivation itselle, kun menen vetämään tänään Sampon kanssa jalkatreenin. Olen ollut nyt melkein viikon treenaamatta ja täytyy kyllä sanoa, että ei ole mua varten tämä treenittömyys. Ihan liikaa energiaa koko ajan ja oikein tunnen luissani, kuinka mun pienet lihakseni surkastuu!! Haha. Treenaamattomuuteen on ollut kuitenkin hyvin järkevä selitys, eli teen tässä uuden kotini remonttia ja muuttoa ja työn ja remontin yhteissumma vie kyllä kaiken ajan. En oo edes muistanut, minkälainen rumba tässä muuttamisessa on!! Jäätävää. Huonekorkeus uudessa kämpässä on 4,25m, ja kun kaikki seinät pitää repiä ja maalata, niin kyllä pienen tytön päivät menee melkeinpä siihen. Oon kuitenkin innoissani ja saattaa olla, että tästä fitnessblogista kuoriutuu vielä orastava sisustusblogi kun oikein intoudun!! Haa, no toivottavasti ei kuitenkaan.

IMG_8121

Ihanaihanaihanaihanaihana!

Takaisin aiheeseen kuitenkin, elikkä Michelle Lewinin kuviin. Jokainen tietää sen tunteen, kun on ihaillut jonkun tytsyn (tai pojan) kuvia netissä ja katsonut, että ei hitto, mikä kunto. Sitten kun vuosien tuijottelun jälkeen näkee tämän henkilön kävelevän kadulla, katsoo silmät suurina, että MITÄ?! Tuossako se nyt on? Tuon näköinen? Eihän tuo näytä miltään? Missä se jäätävä takalisto, mikä kuvissa on?

Illuusiota. Jokainen nainen tietää, miten ottaa itsestään hyvä kuva. Kukaan ei postaa kuvia, joissa näyttää vajaalta kaljuuntuvalta rouvalta, jolla vähän hyllyy lantio sieltä täältä. Kuvakulmat, kuvanmuokkaus, tervetuloa vuosi 2015! Kisaajille aina toitotetaan, että älkää luottako kuviin. Älkää katsoko kilpasiskojenne kuvia ja vertailko itseänne niihin. Ja silti joka ikinen tekee niin. Ja sitten panikoidaan, ahdistutaan, ei musta oo tähän, en pärjää, ei hitto mitkä olkapäät tolla on. Itketään ja aletaan syömään suklaata puolen vuoden itsekuria tihkuvan dieetin jälkeen.

Itse olen törmännyt tähän illuusion särkymiseen niin monesti, etten enää usko mihinkään, mitä en omin silmin näe. Michellen kuvia tiiraillessa kuitenkin hartaasti toivon hänen näyttävän oikeasti tuolta, mitä videotkin antavat kyllä ymmärtää. Olisihan sääli, jos tuollainen täydellisyyden huipentuma paljastuisikin kapeareisiseksi tytön tylleröksi, jolla on hyvä photoshoppaaja käytössään.

Illuusio kärjistyy kisapäivänä. Näin kilpailijana luulee jokaisen ymmärtävän, että en näytä samalta jokaisena vuoden päivänä, kuin mitä kisapäivänä näytin. Onneksi. Mutta niin ei ikävä kyllä ole. Seison edelleen vahvasti sen takana, että fitness ei aja ketään itsessään syömishäiriöön, eikä mikään laji tai lajin edustaja ole vastuussa jonkin ihmisen vartalonkuvan muokkaantumisesta. Siitä kuitenkin olen ehdottoman samaa mieltä, että fitnesslajit tuovat varmasti monelle, etenkin nuorelle, ulkonäköpaineita. Tytöt, jotka eivät ole sisällä lajissa, eivät välttämättä ymmärrä, että ei kilpailijat todellisuudessa halua olla kaiken aikaa sen näköisiä kuin kisapäivänä ovat. En minä ainakaan. Kun omaa lihasta, kisakunto näyttää paremmalta ja parin kilon päässä kisakunnosta pystyy oikeasti olemaan elämällä fiksusti ympäri vuoden. Itse olin aikamoinen juoksutetun koiran näköinen, vaikkakin voin hyvin silloin ja voin hyvin edelleen. Lihasmassani oli melko vähäinen, ja sen takia kireänä näytin hyvin pieneltä. Kuitenkaan, lavalla en niinkään. Lava toi illuusion.

Tässä. Tämä kuva on muutama päivä ennen kisoja. Aikamoinen ruikku. En ole nähtävästi edes ehtinyt hiuksia harjaamaan. Busy fitness athlete life!!

IMG_8129Ja tässä. Kuva kisoista. Pari päivää edellisen kuvan jälkeen. Mitä tässä välissä on tapahtunut?

IMG_8126Hiilaritankkaus

Kisaan valmistautumisia on varmaan yhtä monta kuin kisaajia, joten mitään tiettyä kaavaa ei ole. Itse aloin kisapäivää kohti tankkaamaan vähitellen enemmän hiilaria kuivaan kroppaan. Riisikakkuja, hedelmiä, pilttiä, riisiä, puuroa, näitä ainakin muistaakseni. Hiilaritankkauksen idea on saada ISOT LIHAKSET TÄYDEN NÄKÖISIKSI. 😀 Toimitus huom. isot lihakset ovat tässä yhteydessä erittäin suurella sarkasmin äänellä kirjoitettuja. Omalla kohdallani tankkaus toimi siten, etten näyttänyt ihan niin ruipelolta, kun sain vähän hiilaria koneeseen.

Kisavärit

Ihoon levitetään omassa tapauksessa pari kolme kerrosta tummaa kisaväriä, ja tumma väri saa tunnetusti lihat erottumaan paremmin. Valot lavalla ovat niin kovat, että ilman värejä ei varmaan edes kisaaja näkyisi. Tuomarit vaan huutelisivat ”kilpailija Korpela lavalle, KORPELA LAVALLE!!” kun meikäläistä ei erottaisi takakankaasta.

Lavavalot

…ovat kirkkaat, kuten todettiin. Hyvät valot saavat ihmisen näyttämään aina paremmalta.

Kisa-asu

Kilpailubikinit teetetään kilpailijaa varten ja niiden tarkoitus on korostaa oikeita kohtia. Itsellänihän tämä meni mönkään paremman kerran, kun takaosa oli liian ison näköinen. Minulle rekisteröinnissä sanottiin, että tuo takaosa on aika pieni, että liimaa sitten kunnolla kiinni, että se menee läpi. No, minähän liimasin ja koko ajan nypin sitä alaspäin, ettei vaan ole liian pieni. Ja tulos: takaosa liian iso. En valehtele edes itselleni, kun sanon, että olisin saanut takaposestani paremman paremmalla takaosalla. 🙂 Mutta anyway, bikinit kuitenkin ovat sen malliset, että niiden tehtävänä ainakin olisi tehdä takapuolesta pyörempi ja monella olemattomista rinnoista isommat.

Poseeraus

Olen paasannut mm. edellisessä postauksessa poseeraamisesta. Oikeilla asennoilla saadaan luotua oikeat mittasuhteet vartalolle ja peitettyä monia heikkouksia. Omaa fysiikkaa imartelevat asennot saavat fysiikan näyttämään paremmalta kuin mitä onkaan.

Itsevarmuus

Kilpailijoille opetetaan itsevarmuutta, jonka pitäisi säteillä lavalla. Harva kävelee kadulla tai baarissa samaan tyyliin kuin millä itsevarmuudella neppailee lavalle. Itsevarmuus kiinnittää huomion ja ylimenevä itsevarmuus tuo katsojalle olon, että kisaaja olisi parempi kuin mitä todellisuudessa on. Monta virhettä voi kisatilanteessa saada anteeksi, kun osaa esiintyä ja näyttää siltä, että tietää olevansa paras. Tuomaritkin ovat vain ihmisiä.

Eli ei, emme maalaa vatsalihaksia tussilla tai vedä jotain ufomömmöjä lavan takana, mutta kyllä silti jonkinasteista illuusiota luodaan. Tämä on syy, miksi kenenkään ei pitäisi vertailla itseään kisakuviin, kaverin kisakuviin tai ylipäänsä mihinkään kuviin. Motivaatiota haen niistä itsekin, mutta milloinkaan en mieti, että miksen mä näytä tolta ympärivuotisesti. Koska eivät he näytä itsekään.

Mukavaa alkavaa viikkoa, meitsi palailee taas heti kun vaan remontin pyörteistäni kerkeän!

IMG_8131Loppuun vielä yksi Michelle. Kattokaanysitä! Voi moro!