Kun hävettää myöntää, että haluan kilpailla

Niin sitä vaan kuukausi heilui menemään viimeisimmästä postauksesta, että hop vain! Harvoissa asioissa olen lähes täydellisyyttä hipova, mutta oman kalenterin överitäyteen pakkaamisessa voisin kyllä tituleerata itseni jo melkoisesti mestariksi. Ei vielä siinä, että arkeni ovat täynnä työtä ja treeniä, mutta kun en muista, milloin olisin voinut viettää edes yhden viikonlopun päivän, niin että saisin nukkua ja olla vaan. Omiahan ne on valintoja, sen kuin kumittaisin aikataulujani tyhjiksi, mutta kun. Kun vaan ei.

Teen tässä paraikaa 19 päivän työputkea ilman vapaita ja viime viikkoina olen myös yrittänyt ehtiä Särkänniemeen, häihin, mökille, tekemään tuplatreenejä ja ensi viikonloppuna kaarrankin suoraan mökiltä Lahteen pitämään posetuntia. Että huh heijaa! Onneksi nuorena jaksaa ja siihen malliin, muuten voisi jo vähän väsyttää. 😀

imageqwert

Blogi on ollut pieni ja kaunis muisto ja ajatus, joka käväisee mielessä ja hukkuu samoin tein. Silloin kun kirjoittaa joka päivä, niin voi kirjoitella ihan mitä sontaa sattuu, mutta kun päättää painaa ”julkaise”-nappia tosiaan kerran kuussa, niin sitä tavallaan olisi kiva, ettei koko kuukauden ajan hämmennetty kirjoitus sisältäisi vain informaatiota päivän treenistä. Joten ei mitään paineita tälle tekstille, eh.

Halusin nyt kuitenkin tulla julistamaan sellaista asiaa, että olen onneton ja surkea fitnesslajin edustaja, enkä ansaitse enää mitään tunnustusta koko lajin puolesta. Minut voisi haudata nyt elävältä arkkuun, jonka päälle kirjoittaisi ex-urheilija ja hymähtää tylysti päälle. Olen nimittäin nykyään huomannut, että minua vaivaa syndrooma nimeltä ”hävettää kilpailla bikini fitneksessä”.

Havahduin asiaan tällä viikolla, kun tapasin uuden työkaverini ja jostain kautta laitain keskustelu ajautui siihen, että olen kilpaillut. Jostain syystä tämä asia herätti itsessäni hämmentävän vahvaa kiusaantuneisuutta, joten luonnollisesti heitin koko asian vitsiksi ja jaksoin jatkaa vielä seuraavana päivänäkin hassun hauskaa vitsiäni, että ”otanpa nyt vain salaattia kun olen niin fitness he hehhe hee”. Nyt kyllä oikeasti naurattaakin, kun kuvittelen päässäni äänensävyäni ja kiusallisia fitness-kommenttejani, joilla yritän vammaisesti peittää sitä, että oikeasti haluan olla fitness. Sääli, ettei näin kirjoittamalla pysty lisäämään ääninauhaa tästä materiaalista, se olisi meinaan viihdyttävä lisä!

Eikä tämä ensimmäinen ja tuskin viimeinenkään kerta ole. Fitness on kiinnostava asia ja toki, jos uusi ihminen kuulee, että olen kilpaillut, niin asiasta kysytään. Hyvässä hengessä useimmiten. Ja silti aina kiusaannun. Ja otan typerän virneen naamalleni, jossa puristan huulet yhteen samalla hymyillen, nostan kulmakarvat ylös ja pullistan silmiäni. Tällä ilmeellä konkretisoin sitä tosiasiaa, että joo, nolottaa. Mutta miksi nolottaa?

image(1)

Pyydän armeliaisuutta ja myötätuntoa, en minä pidä fitnestä nolona asiana. En pidä sitä typerien ihmisten lajina. En missään nimessä. Vaan haluan edelleen itsekin kilpailla ja treenaamisesta saan valtavat kiksit. Kuitenkin etenkin tänä vuonna luonnollisesti on itselleni noussut hyvin korkeisiin kantimiin koulu ja se, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Opiskelu ja yhteiskunnasta enemmän ymmärtäminen ovat nousseet niin korkealle mielihaluissani, että jostain syystä ulkonäkölajissa kilpaileminen tuntuu hieman. Noh. Turhalta. Sellaiselta, jota minun ei ehkä odotettaisi tekevän. Sellaiselta, joka ei välttämättä sovi ihan yksi yhteen tulevaisuuden suunnitelmieni kanssa. Se tuntuu vain.. Kiusalliselta.

Todella vaikea selittää, vaikka yleensä osaan pukea hyvin ajatukseni sanoiksi. Jostain syystä miellän etenkin bikini fitneksen jotenkin vähän bimboksi. Tulipahan se nyt sanottua. Ja edelleen, se ei ole sitä. Arvostan jokaisen kilpailijan taivalta todella paljon. Tämä on vaan joku oma outo ajatukseni. Ei se, että laji olisi bimbo, vaan se, että minä harrastamassa lajia on bimboa. Ei se ole sellainen asia, jota välttämättä haluaisin tuoda julki työhaastattelussa tai kertoa ensimmäisenä, kun tutustun uusiin ihmisiin. Vaikka oikeasti haluaisin todellakin huutaa sen kaikille, koska jumankekka mikä työmäärä siinäkin reissussa oli takana! Aimo annos päättäväisyyttä ja itsekuria, vaikka itse sanonkin. Kyllä sen pitäisi olla sellainen juttu, mistä voisi olla ylpeä.

Olen ehkä vain stereotypioiden uhri nykyisin. Treenikuvien lisääminen Instagrammiin tuntuu nykyisin sekin kiusalliselta, vaikka se on asia, jota rakastan. Ei siis kuvien lisääminen, vaan treenaaminen. Ehe. Kaikki, mikä kielii siitä, että treenaan kilpailutavoitteellisesti, tuntuu kiusalliselta. Nyt kun olen vetäytynyt hieman kauemmaksi koko lajista, huomaan selkeämmin, mitä kiusaantuneisuutta itsessäni herättää pelkästään muiden bikinipepputyttöjen puolialastomien ”kuntokuvien” näkeminen Instagrammissa. Ei sillä, ettäkö itse olisin ikinä vastaavia jakanut. Kuitenkin. Valitettavaa, mutta totta, että pehmoporno yhdistettynä kilpaurheiluun antaa sille kovin erikoisen vivahteen. Sellaisen, johon en tunne kuuluvani. Minut voi nyt ampua, jos joku kokee, että olen pahasti väärässä, mutta mielestäni liian usean fitnesskilpailijan sosiaalisessa mediassa jakava kuva kilpailemisestaan on väärä. Enkä minä ole mikään tietenkään sanomaan, mikä on oikein ja väärin tässä maailmassa, mutta mielestäni on ikävää, että annetaan sellainen kuva isolle yleisölle, että bikini fitness on kilpailu siitä, kuka jakaa eniten pakaraansa Facebookissa. Tehdään lajista aivan liian helpon ja halvan näköinen. Ja sitten kaikki Pirkko 16 veet lähtee kisaamaan, koska kisaaminen näyttää niin helpolta ja sillä saa huomiota. Ja kun tällä mentaliteetilla lähtetään mukaan, syntyy niitä kuuluisia ongelmia.

image(2)

Kiusallinen salikuva.

Eikä se minusta bimboa tee, ettäkö nyt haluan kilpailla bikini fitneksessä. Ehkä vain tämä jokseenkin vallitseva asenneympäristö on vain saanut itsestänikin otteen, ja oikeasti sanasta ”bikini fitness” tulee mieleen ensimmäisenä todella nuoria tyttösiä, joilla ei ole mitään realiteettitajua, mutta halutaan kävellä korkkareilla lavalla ja olla ruskettuneita. Ennen ei ole askeltakaan juostu lenkkipolulla, mutta nyt kisataan. Valitettavasti näin.

Vaikka todellisuudessa suurin osa, ja jokainen joka pärjää, on todellinen urheilija isolla uulla. Ei mitään, miksi pitäisi väheksyä tai osoitella sormella bimboksi. Ei todellakaan. Urheilijoita siinä, missä muissakin lajeissa. Urheiluvammoineen, urheilijan psyykkeineen. Tavoitteellisia naisia. Upeita sellaisia.

Miksi minä koen silti olevani nolo bimbo, kun kerron kilpailleeni? Olenko kasvanut liian vanhaksi, oliko kilpailu vain vaihe nuoruudessani? Vai voinko olla tosissaan otettava kauppatieteilijä ja työuraa tekevä nainen samalla, kun kilpailen fitneksessä? Mitä olette mieltä?

sonja

20 vastausta artikkeliin “Kun hävettää myöntää, että haluan kilpailla”

  1. Oon pyöritellyt välillä samankaltaisia ajatuksia päässäni; voinko tehdä näin ja näin jos haluan että minut otetaan vakavasti työelämässä yms. En siis itse ole ikinä kilpaillut enkä aiokkaan, mutta samankaltaisia ajatuksia kuitenkin.

    Minun mielestäni voi kyllä olla vakavasti otettava, vaikka harrastus olisi fitness tai jotain muuta vastaavaa. Ihmisillä on aina monia eri puolia ja olisi tyhmää että meidän pitäisi aina olla vain jompaa kumpaa; ”bimbo” kisaaja tai uraihminen. Kun voi olla molempia. Ainakin mun mielestäni. 😀

    • Heippa! Oon ihan samaa mieltä. Jos joku muu kysyisi multa, että voinko kilpailla ja olla vakavasti otettava jossain toisessa asiassa, silmää räpäyttämättä vastaisin, että tottakai voit. Oikeastaan treenaaminen ja kilpailuhan kielii vain pitkäjänteisyydestä, mikä on työelämässäkin plussaa. Mutta omalla kohdalla asia tuntuu silti epävarmalta. Vaikka toisaalta ajatellen, eihän koko elämäänsä voi perustaa vain uratavoitteellisesti. Hankalia juttuja. 🙂

  2. hyvä teksti! fiksuja ajatuksia. Itseänikin kilpaileminen on kiehtonut paljonkin, osittain siksi että sali on kuin toinen koti ja se itsensä haastaminen kiinnostaa. Toisaalta kumminkin tulee usein katsottua näitä biksukisaajien ”kuntokuvia” somessa, päänsisäisellä vannotuksella etten itse koskaan ikinä halua päätyä levittelemään samanlaista kuvamatskua. Esimerkiksi ig:stä kyllä löytyy saliselfieitä ainakin pukkarin puolelta koska kyseessä on hyvin rakas harrastus – mutta niissäkin pidän kyllä vaatteet ihan visusti päällä, ja ne pakarat pelkästään mukana, eikä pääasiana 😀

    • Voin todellakin samaistua! 😀 Hieman erikoista kuvaa itsestään kyllä antaa moni kilpailija ja saliharrastaja. Vähän kaksipiippuinen juttu tuo kilpaileminen. Jos intoa riittää, niin kyllä itse suosittelen ehdottomasti kuitenkin kokeilemaan, oisko kilpailu oma juttu. Kyllä sen sitten huomaa, jos ei tunnu omalta.

  3. IHANA teksti! ei hitto pystyin samaistumaan suhun ja mulla on ollut kanssa vähän tollasia bimbo mietteitä, vaikka todellakin tiedän ettei bikini fitness ole bimboa ja siinä on takana hemmetinmoinen duuni. Ihanan piristävä teksti jossa paljon hyviä huomiota, sai kyllä hymyilemään. 🙂

    • Kiitos!! Kiva kuulla, etten ole ihan yksin näiden ajatusten kanssa. Koska tekstiä julkaistessani oikeasti mietin, että noniin, tästähän se vasta myrsky nousee. 😀

  4. Huikea teksti!! Mä olen itse ollut vuosia ”fitness” harrastaja, ja hyvinkin tarkka ruokavalioistani ja treeneistäni ja johan se näkyy ulospäinkin. Oon kuitenkin aina ollut fitness kilpaurheilua vastaan (siis omalla kohdallani) sen terveydellisistä syistä + en oo todellakaan niin kilpailuhenkinen että mun ois tarve lavalle joskus nousta (never say never) JA mullakin opiskelut on ykkösenä elämässä tällä hetkellä. Moni on kysynyt, milloin kisaan ja ovat sitten monttu auki jäänyt ihmettelemään kun olen vain iloisesti hymyillyt että never :DD

    Mutta asiaan. Mä siis rakastan mun elämäntapaani ja se on tuottanut tuloksia, mut musta on silti inhottavaa jos mut luokitellaan kategoriaan ”fitness”. Tähän saattaa vaikuttaa myös se, että mun liikkumiset ei rajoitu vaan kuntosaliin vaan on hyvin monipuolista, mut silti! En osta ikinä mitään ”fitness merkkivaatteita” (betterbodies, sixdeuce tms) koska en halua kuulua fitnesstypyjen joukkoon :DD Oonhan mä korkealle tähtäävä yliopisto-opiskelija ja ”fitness on vain bimboille”. Vaikka mulla onkin näkyvät lihakset, arvostan hemmetisti ammattilaisfitnesskisaajia ja seuraan heitä myös somessa ja syön just sitä kana&parsakaali&riisi komboa ja treenaan tavoitteelliseesti niin siltikään mua ei saa sullottua tohon fitness kategoriaan. Mun omasta somesta ei muuten löydy yhtäkään treenikuvaa saatikka ruokakuvaa. Juurikin tästä samaisesta syystä, en halua et mua leimataan mikskään ”bimboksi”. Mä oon mielummin vaan vaikka intohimoisesti treenaava nuori tai aktiivinen nuori tai ihan mitä tahansa muuta jos mut nyt pitäis johonkin lahkoon työntää. Toisaalta mä en ole mikään hullu somettaja muutenkaan, joten sinänsä en koe menettäväni hirveästi mitään tämmösten ajatusten kanssa painiessa.

    Tää kuulostaa vähän hullulta omaankin korvaan nyt kun asian kirjoitti julki. Fitness on oikeastaan aika laaja käsite, mut harva ”näkee” sen yhden kroppakuvan taakse: kuinka paljon työtä se oikeasti vaatii. Media on muokannut fitneksestä just pehmopornoa, ja siinä nyt on sitten viimeinen kategoria mihin itse ikinä haluis kuulua :DDDD

    • Hahaa, ymmärrän sua täysin! Ei kuulosta lainkaan hullulta, hyvää ajatuksen virtaa 😀 Se noissa salikuvissakin varmasti on, että kun kuvan lisääjä haluaa oikeasti näyttää sen työn, mitä on paiskinut tunnista, viikosta ja vuodesta toiseen ja on ylpeä siitä, että on kehittynyt. Ja kuvan katsoja näkee vain bimbolta vaikuttavan tytön salilla. Hehe. Itsekään en haluaisi kategorioitua miksikään fitnesstytöksi, ja samoiten viimeisimpänä tuohon pehmoporno-osastoon. Että koitetaanpa siinä sitten elää ”fitness-elämäntyyliä” olematta kategorioutu negatiivisesti edellä mainittuihin, siinäpä hommaa! 😀

  5. Ymmärrän täysin sua enkä tuomitse. 😀

    Mä itse treenaan kohti ensimmäisiä bikini-kisoja, jotka on nyt syksyllä eli reilu viiden viikon kuluttua. Mä oon koittanut pitää tässä touhussa jonkinlaisen ”arvokkuuden” mukana juurikin noiden somepäivitysten kanssa. Kerran julkaisin instagramissa neljän kuvan kollaasin missä yhdessä kuvassa näkyi mun paljas vatsa ja senkin kuvan poistin viiden minuutin kuluttua. Blogi mulla on, jossa julkaisen välillä kuvia missä näkyy paljas vatsa, mutta siinä menee mun raja. Sitä paljastavampia kuvia en laita. Ja oon nimenomaan rajoittanut ne sinne blogiin minne ei kuka tahansa eksy samoin kuin instagramiin ja facebookiin.
    Kisakuvat ovat sitten asia erikseen, koska niissä ollaan siinä päivän kestävässä kisakunnossa laittautuneena ja siinä ollaan itse kilpailutilanteessa.

    Mun valmentajakin on itseasiassa mua tälle linjalle kannustanut. Hänen mielestään mulla ei oo edes syytä julkaista puolipukeisia kuvia , koska meillä ei oo tarvetta esitellä meidän keskeneräistä työtä. 🙂 Mun mielestä tuo on aika hyvä ajattelutapa. Katsotaan sitten siellä lavalla vasta miltä näytetään.

    Olisin halunnut sanoa vielä vaikka mitä muuta, mutta en nyt osaa tuoda ajatuksiani sanoiksi tai sitten niitä ajatuksia on vähän liikaakin enkä tiedä mitä sanoa. 😀 Halusin kuitenkin sanoa, että ymmärsin täysin ja oon samoilla linjoilla, vaikka kisaankin itse samassa lajissa jo viiden viikon kuluttua!

    • Heips, kiva kun kommentoit! Ja hurjasti tsemppiä ekoihin kisoihin!! Kuulostaa tosi fiksulta nuo ajatuksesi ja myös valmentajasi näkemys. Ihmiset ovat kovia etukäteisarvostelemaan ja toisekseen tosiaan jälkeenpäin voisi tuntua kiusalliselta, jos on julkaissut jos jonkinmoista kuvaa kisataipaleelta. 😀 Kisakuvat tietysti erikseen, ovathan ne muisto itse tilanteesta. Asioita voi tehdä monella tavalla, ja ainakaan omasta mielestäni arvokkuuden säilyttämisellä ei mene koskaan pieleen. Tsemppiä vielä!

  6. Määkin samaistun! Oon käynyt useamman vuoden säännöllisesti salilla ja tykkään hommasta aivan älyttömästi, mutten oikein osaa nimetä tätä harrastusta mitenkään. Just jossain työhaastattelussa tämä on vähän ongelma kun mitään fitnessiä en nyt ainakaan vastaa, ”käyn salilla” kuulostaa niin epämääräiseltä (vähän leuhkalta :’D) ja joku kehonrakennus kuulostaa jo vähän liioittelulta kun musta tuntuu etten kauheesti edes näytä sillä että olisin joskus käynyt salilla 😀

    Aikanaan kyllä vähän järkytyin kun tajusin että minkälaista keikistelyä siellä fitnesslavalla ihan oikeasti joutuu tekemään. Hautautui aika hyvin se pienikin halu kisata itse. Ei siis sen takia että se nyt olisi oikeasti niin kauhean noloa mutta mää kyllä olisin aivan sairaan nolo siellä lavalla kun oon niin estynyt ihminen etten kykene laulamaan karaokea tai tanssimaan baarissa edes jäätävässä humalassa 😀

    • Hahahaa! Itellä on kanssa tuo sama työhaastatteluasia tuottanut ongelmia. Että sanoisiko nyt sitten, että tässä ”vähän harrastelen, että he he käyn vähän salilla”, vaiko että ”kilpailen tosissani fitneksessä”, vaiko tyytyisikö hymisemään, että ”pidän terveydestäni huolta”. Vaikea sanoa, miten näihin kukin suhtautuu. 😀

      Lavalla keikistely on kyllä melkoista hommaa, olet oikeassa. Tavallaan ihan hauskaa sellainen itsensä esittely, mutta ei se kovin hyvin suomalaiseen mentaliteettiin sovi. 😀

  7. Huippu teksti! Ja itseasiassa eka kerta kun sun blogiin törmäsinkin 🙂 En mä nyt mikään dinosaurus oo mut itse kun on käynyt tavoitteelisesti kuntosalilla sen päälle 10-vuotta, niiih no vähän jokseenkin turhauttaa vastailla nykysin kysymyksiin oonko menossa kisoihin tai oonko mä joku ” fitness” ARGGH 😀 Kaveritkin toivoo joskus kuvia kunnosta, mut koskaan en julkaisi mitään somessa. Syy? – Suurelta suurelta osin ne perustuu illuusioon, väännetään pumpattua kroppaa 15 min peilin ees et saadaa täydellinen kuva joka ei kummiskaan vastaa todellisuutta jos tulis kaupassa vastaan. ( kyllä olen itsekkin vääntänyt useasti kroppaa peilin eessä koska pumpattu vartalo näyttää upeelta,tottakai!, tajuttuani sen hölmöyden olen yrittänyt jättää vähemmälle) 😀

    • Kiva, että törmäsit! Sitähän se usein on, parhaiden puolien esittelemistä, mikä ei aina anna kovin totuudenmukaista kuvaa. 🙂 Ei ollenkaan huono vaihtoehto tuo, ettei julkaise mitään kuvia kunnostaan. Kyllähän sen sitten livenäkin näkee, että on tehty työtä kunnon eteen.

  8. Vitsi miten hyvin kirjoitettu teksti! Ei mulla oikein mitään sanottavaa tähän muuten ollut, olisin painanut ”tykkää” jos sellaista mahdollisuutta olisi annettu! XD 😀

    • Hahaha, kiitos ja kumarrus, ja painaisin sydäntä sun kommentille, jos olisi mahollista! 😀

  9. Terveisiä täältä työelämän puolelta tasan samojen ajatusten parista!

    Juuri tänään pyörittelin salilla päässäni miksi itseäni esitellessä kerron harrastukseni olevan ”going to gym”…. Oon itse johtavassa asemassa, takana yliopistotutkinto ja kauppatieteen opintoja. Vaikka en kisaa eikä se tällä hetkellä olisi edes realistinen ajatus niin miksi on niin vaikeaa tai noloa sanoa että vapaa-ajalla elämässä on jotain mikä edes liippaa fitness-harrastusta? Miksi ihmeessä kuvittelen että se veisi minulta piirun vertaa uskottavuutta pois?

    Lopputulemana on se että minulta ja ”fitness”-minulta löytyy omat erilliset ig-tilit, eikä blogiani todellakaan tiedä kukaan ammatillinen kontakti. Tosielämässä työni ja harrastukseni ovat kuitenkin hyvin lähellä toisiaan – kummassakaan ei anneta periksi ennen kuin jalat lähtevät alta, ihan hyvä ei tule koskaan olemaan riittävää vaan asiat tehdään 110% ja perinpohjaisesti. Itseasiassa harrastukseni vaatii täsmälleen samanlaista omistautuneisuutta, intohimoa ja periksiantamattomuutta sekä päämäärätietoisuutta kuin työni, niin miksi en ylpeänä kertoisi lajistani.

    Totuus on kuitenkin se että monelle ensimmäinen mielikuva lajista ovat timanttibikinit, pyöreät ruskeat pakarat ja kisalavan pakkelit. Jos esittelen itseni asiakkaalle ja alan pitämään esitystä miten ratkaisemme asiakkaan polttavat ongelmat, en ehkä kuitenkaan halua näiden mielikuvien assosioituvan minuun juuri sillä hetkellä.

    Pitää varmaan kirjoittaa ajatukset auki blogiin ja ottaa tavoite pienemmistä askelista, vaikkapa kertoa että treenaan tavoitteellisesti! Ja kysymykseen ”mitä” voisikin sitten vastata että kehoa ja mieltä, sillä siitähän tässä on kyse 🙂

    • Ihan mahtava kommentti, kiitos siitä! Olen aivan pilkkua myöten samaa mieltä kanssasi. Ehkä sitä pitäisi itsekin olla lokeroimatta itseään mihinkään, ja myöntää ihan avoimesti että hei, minä harrastan fitnestä ja olen muuten pirun pätevä silti! Ehkä sitä itse myös kuvittelee menettävänsä enemmän uskottavuutta, kuin loppupeleissä ulkopuolisen silmin menettääkään. Ja toisaalta, olisihan se hienoa rikkoakin tätä ihmisten yleistä stereotypiaa fitneksestä. 🙂

  10. Nyt kyllä pystyi samaistumaan! Juurikin eilen olin ”työhaastattelussa”/ tutustumassa molemmin puolin työpaikkaan ja harrastuksista puhuttaessa sönkkäsin jotain terveellisistä elämäntavoista ja kuntosalista. Loppupeleissä kuulostin luultavasti siltä, että valehtelin enkä edes harrasta mitään.
    Sitä itse kuvittelee, että kaikki ajattelee, että nykypäivän saliharrastus on nimenomaan sitä fitnestä tai sitten, että tuo nyt sanoo ”kuntosali ja lenkkeily” kun ei oikeasti mitään edes harrasta. Vaikea juttu, miksei sitä voi vaan ylpeästi kertoa mitä tekee ja unohtaa ne ajatukset mitä kuvittelee toisen kuvittelevan… 😀

    • Hehe, voisin kuvitella itseni samassa tilanteessa sönkkäämässä urheiluharrastuksesta. ”Käyn salilla” kuulostaa oikeasti just siltä, että ei todellakaan tee mitään, mutta keksinpä tästä perinteisen hätävalheen. 😀 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *