Kun hävettää myöntää, että haluan kilpailla

Niin sitä vaan kuukausi heilui menemään viimeisimmästä postauksesta, että hop vain! Harvoissa asioissa olen lähes täydellisyyttä hipova, mutta oman kalenterin överitäyteen pakkaamisessa voisin kyllä tituleerata itseni jo melkoisesti mestariksi. Ei vielä siinä, että arkeni ovat täynnä työtä ja treeniä, mutta kun en muista, milloin olisin voinut viettää edes yhden viikonlopun päivän, niin että saisin nukkua ja olla vaan. Omiahan ne on valintoja, sen kuin kumittaisin aikataulujani tyhjiksi, mutta kun. Kun vaan ei.

Teen tässä paraikaa 19 päivän työputkea ilman vapaita ja viime viikkoina olen myös yrittänyt ehtiä Särkänniemeen, häihin, mökille, tekemään tuplatreenejä ja ensi viikonloppuna kaarrankin suoraan mökiltä Lahteen pitämään posetuntia. Että huh heijaa! Onneksi nuorena jaksaa ja siihen malliin, muuten voisi jo vähän väsyttää. 😀

imageqwert

Blogi on ollut pieni ja kaunis muisto ja ajatus, joka käväisee mielessä ja hukkuu samoin tein. Silloin kun kirjoittaa joka päivä, niin voi kirjoitella ihan mitä sontaa sattuu, mutta kun päättää painaa ”julkaise”-nappia tosiaan kerran kuussa, niin sitä tavallaan olisi kiva, ettei koko kuukauden ajan hämmennetty kirjoitus sisältäisi vain informaatiota päivän treenistä. Joten ei mitään paineita tälle tekstille, eh.

Halusin nyt kuitenkin tulla julistamaan sellaista asiaa, että olen onneton ja surkea fitnesslajin edustaja, enkä ansaitse enää mitään tunnustusta koko lajin puolesta. Minut voisi haudata nyt elävältä arkkuun, jonka päälle kirjoittaisi ex-urheilija ja hymähtää tylysti päälle. Olen nimittäin nykyään huomannut, että minua vaivaa syndrooma nimeltä ”hävettää kilpailla bikini fitneksessä”.

Havahduin asiaan tällä viikolla, kun tapasin uuden työkaverini ja jostain kautta laitain keskustelu ajautui siihen, että olen kilpaillut. Jostain syystä tämä asia herätti itsessäni hämmentävän vahvaa kiusaantuneisuutta, joten luonnollisesti heitin koko asian vitsiksi ja jaksoin jatkaa vielä seuraavana päivänäkin hassun hauskaa vitsiäni, että ”otanpa nyt vain salaattia kun olen niin fitness he hehhe hee”. Nyt kyllä oikeasti naurattaakin, kun kuvittelen päässäni äänensävyäni ja kiusallisia fitness-kommenttejani, joilla yritän vammaisesti peittää sitä, että oikeasti haluan olla fitness. Sääli, ettei näin kirjoittamalla pysty lisäämään ääninauhaa tästä materiaalista, se olisi meinaan viihdyttävä lisä!

Eikä tämä ensimmäinen ja tuskin viimeinenkään kerta ole. Fitness on kiinnostava asia ja toki, jos uusi ihminen kuulee, että olen kilpaillut, niin asiasta kysytään. Hyvässä hengessä useimmiten. Ja silti aina kiusaannun. Ja otan typerän virneen naamalleni, jossa puristan huulet yhteen samalla hymyillen, nostan kulmakarvat ylös ja pullistan silmiäni. Tällä ilmeellä konkretisoin sitä tosiasiaa, että joo, nolottaa. Mutta miksi nolottaa?

image(1)

Pyydän armeliaisuutta ja myötätuntoa, en minä pidä fitnestä nolona asiana. En pidä sitä typerien ihmisten lajina. En missään nimessä. Vaan haluan edelleen itsekin kilpailla ja treenaamisesta saan valtavat kiksit. Kuitenkin etenkin tänä vuonna luonnollisesti on itselleni noussut hyvin korkeisiin kantimiin koulu ja se, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Opiskelu ja yhteiskunnasta enemmän ymmärtäminen ovat nousseet niin korkealle mielihaluissani, että jostain syystä ulkonäkölajissa kilpaileminen tuntuu hieman. Noh. Turhalta. Sellaiselta, jota minun ei ehkä odotettaisi tekevän. Sellaiselta, joka ei välttämättä sovi ihan yksi yhteen tulevaisuuden suunnitelmieni kanssa. Se tuntuu vain.. Kiusalliselta.

Todella vaikea selittää, vaikka yleensä osaan pukea hyvin ajatukseni sanoiksi. Jostain syystä miellän etenkin bikini fitneksen jotenkin vähän bimboksi. Tulipahan se nyt sanottua. Ja edelleen, se ei ole sitä. Arvostan jokaisen kilpailijan taivalta todella paljon. Tämä on vaan joku oma outo ajatukseni. Ei se, että laji olisi bimbo, vaan se, että minä harrastamassa lajia on bimboa. Ei se ole sellainen asia, jota välttämättä haluaisin tuoda julki työhaastattelussa tai kertoa ensimmäisenä, kun tutustun uusiin ihmisiin. Vaikka oikeasti haluaisin todellakin huutaa sen kaikille, koska jumankekka mikä työmäärä siinäkin reissussa oli takana! Aimo annos päättäväisyyttä ja itsekuria, vaikka itse sanonkin. Kyllä sen pitäisi olla sellainen juttu, mistä voisi olla ylpeä.

Olen ehkä vain stereotypioiden uhri nykyisin. Treenikuvien lisääminen Instagrammiin tuntuu nykyisin sekin kiusalliselta, vaikka se on asia, jota rakastan. Ei siis kuvien lisääminen, vaan treenaaminen. Ehe. Kaikki, mikä kielii siitä, että treenaan kilpailutavoitteellisesti, tuntuu kiusalliselta. Nyt kun olen vetäytynyt hieman kauemmaksi koko lajista, huomaan selkeämmin, mitä kiusaantuneisuutta itsessäni herättää pelkästään muiden bikinipepputyttöjen puolialastomien ”kuntokuvien” näkeminen Instagrammissa. Ei sillä, ettäkö itse olisin ikinä vastaavia jakanut. Kuitenkin. Valitettavaa, mutta totta, että pehmoporno yhdistettynä kilpaurheiluun antaa sille kovin erikoisen vivahteen. Sellaisen, johon en tunne kuuluvani. Minut voi nyt ampua, jos joku kokee, että olen pahasti väärässä, mutta mielestäni liian usean fitnesskilpailijan sosiaalisessa mediassa jakava kuva kilpailemisestaan on väärä. Enkä minä ole mikään tietenkään sanomaan, mikä on oikein ja väärin tässä maailmassa, mutta mielestäni on ikävää, että annetaan sellainen kuva isolle yleisölle, että bikini fitness on kilpailu siitä, kuka jakaa eniten pakaraansa Facebookissa. Tehdään lajista aivan liian helpon ja halvan näköinen. Ja sitten kaikki Pirkko 16 veet lähtee kisaamaan, koska kisaaminen näyttää niin helpolta ja sillä saa huomiota. Ja kun tällä mentaliteetilla lähtetään mukaan, syntyy niitä kuuluisia ongelmia.

image(2)

Kiusallinen salikuva.

Eikä se minusta bimboa tee, ettäkö nyt haluan kilpailla bikini fitneksessä. Ehkä vain tämä jokseenkin vallitseva asenneympäristö on vain saanut itsestänikin otteen, ja oikeasti sanasta ”bikini fitness” tulee mieleen ensimmäisenä todella nuoria tyttösiä, joilla ei ole mitään realiteettitajua, mutta halutaan kävellä korkkareilla lavalla ja olla ruskettuneita. Ennen ei ole askeltakaan juostu lenkkipolulla, mutta nyt kisataan. Valitettavasti näin.

Vaikka todellisuudessa suurin osa, ja jokainen joka pärjää, on todellinen urheilija isolla uulla. Ei mitään, miksi pitäisi väheksyä tai osoitella sormella bimboksi. Ei todellakaan. Urheilijoita siinä, missä muissakin lajeissa. Urheiluvammoineen, urheilijan psyykkeineen. Tavoitteellisia naisia. Upeita sellaisia.

Miksi minä koen silti olevani nolo bimbo, kun kerron kilpailleeni? Olenko kasvanut liian vanhaksi, oliko kilpailu vain vaihe nuoruudessani? Vai voinko olla tosissaan otettava kauppatieteilijä ja työuraa tekevä nainen samalla, kun kilpailen fitneksessä? Mitä olette mieltä?