Elämä on muutakin kuin fitness

Sain pari viikkoa sitten eräältä yliopiston tutkimusta tekevältä pyynnön lähteä fitness-aiheiseen kyselyyn mukaan. Tokihan lähdin, kun nyt kerran joku viitsii pyytää! Ihan minua, pientä bloggaajaa ja vielä pienempää fitnessuntuvikkoa. No totta mooses hei! Melkein jo punastuin, että joku nyt ihan luulee, että minä muka tästä hommelista jotain tietäisin. Että voisin jakaa kokemustani. Hehe, no mutta. Keväällä pitäisi tutkimuksen valmistua ja toivon kuulevani tuloksista vielä jossain kohtaa.

Olen vähän sellainen rönsyilevä kirjoittaja, että kun alan tuommoisiin kysymyksiin vastaamaan, siinä sitten jää Runebergit kakkoseksi. Aihe lähtee pisteestä A ja yhtäkkiä soljuukin jossain äffän ja geen tienoilla. Ja hops, sitten voisi taas palata asiaankin, että asiastani saisi jotain tolkkuakin. Niinpä esseemittaisten vastauksieni jälkeen jäin vielä erityisesti pohtimaan erästä ajatusta.

Minkälainen on ihanteellinen fitnessharrastaja?

IMG_5689 (2)

No eihän tähän ole vastausta. Tietenkään. Ei yhtä ihanteellista ihmismallia ole olemassakaan, ei elämässä yleensäkään, eikä tietyssä aihealueessakaan. Harrastustyylejä ja on yhtä monta kuin ihmisiä. En tiedä tarkemmin, mitä kysymys ajoi takaa vai oliko se vain lykkäis omien ajatuksien lentoon lähtemiselle (jälkimmäinen onnistui), mutta minulle ei tullut ensimmäisenä mieleen ihanteellinen fitnessvartalo, ei ihanteellinen aineenvaihdunta, eikä ihanteellinen treenityyli. Vaan se, miten jotkut ihmiset elävät vuodesta toiseen seesteistä fitnesselämäntyyliä ja toiset taas poukkoroivat kuin päättömät kanat välillä tiukan kurin alla treenaten ja välillä päästäen taas koko homman lässähtämään kuin pannukakku. Miten toiset eivät kestä sitä painetta, että nyt minua joku arvostelee, ja toiset taas ohittavat kovankin kritiikin käden heilautuksella.

Mielestäni tässä tullaan ihan kisavalmennuksen aloittamisen juurille. Kuka on valmis kilpailemaan ja kenen ei kannata siihen ryhtyä? Kuka sen määrittelee, valmentajako? Tuskin. Sinä itse. Näen jatkuvasti ympärilläni kahdentyyppisiä fitnesskilpailijoita. Niitä, jotka hätäilevät jokaisesta makromuutoksesta ruokavaliossaan ja painon noususta, ja sitten niitä, jotka luottavat siihen, että asiat menevät niinkuin pitääkin mennä. Ihan elämän joka osa-alueelle olisi tärkeää, että oppisi hyväksymään itsensä ja olemaan itsevarma omassa vartalossaan. Tämä kuitenkin konkretisoituu, kun aloittaa raa’an kilpailulajin, jossa loppupeleissä millään muulla ei ole merkitystä, kuin sillä, miten sinun vartalosi pisteytetään. Kuulostaapa muuten melkoiselta kun sen näin kirjoittaa, miettikää nyt. Sinun ulkoinen olemuksesi jäsennetään pisteiksi.

image(30)

Miniminä valmiina pisteytykseen!

Kun alkaa harrastamaan fitnestä, etenkin kilpailemaan, pitää ymmärtää se, että vartalo tulee muuttumaan. Välillä sitä dieettaillaan ja ollaan pikkuruisia ja juuri kun siihen tottuu, aletaankin kaksin käsin syömään ja vartalosta tulee pyöreämpi. Se kuuluu asiaan. Ja suotavaa olisi, että molemmista olotiloista osaisi jollain lailla nauttia. Melko ikävää on meinaan se, jos jompi kumpi vartalo tuottaa todella ahdistunutta oloa. Sitten sitä aletaan karttamaan ja vartalon kuva vääristyy ja lopulta oma nuppi on sekaisin kuin seinäkello, eikä kisaamisesta nyt ainakaan tule enää mitään. Vartalo tulee muuttumaan, se kuuluu jutun juoneen, mutta sinä näytät molemmissa hyvältä, jos niin haluat.

Itsevarmuus ja itsensä kanssa sinut oleminen. Se tekee ihanteellisen fitnessharrastajan.

Toinen mieleeni pinnalle pulpahtava asia ensiksi mainitun lisäksi on se, että fitness ei saa olla koko elämä. Tai saa tietysti, mutta harvoin minkään asian kiihkomainen ääripäihin menevä suorittaminen tuottaa pidemmän päälle hyvää oloa tai edes optimaalista tulosta. Ei ole ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun fitnekseen hurahtanut muige tai poitsu tuputtaa lähimmäisille ihmisilleen överiannoksen fitnestä ja kisaamista ja kaikki muu elämästä jää unholaan. Kun ei muulla ole väliä. Tiedän, koska olen sortunut tähän osittain itsekin.

Fitness ei voi olla koko elämä. Ulkonäkö ja vartalo ovat rapistuvia luonnonvaroja, ei niiden varaan voi koko elämäänsä laskea. Pitää ymmärtää, että tarkkaa ruokavaliota voi noudattaa ja hyviä tuloksia saada ilman, että jättää kaiken muun elämän harakoille. Fitness tuskin tekee ketään yksinään onnelliseksi. Jos omistat koko elämäsi kilpailemiselle, kenen kanssa juhlit voittoasi? Kenen kanssa jaat onnesi?

Useimmiten kokemuksen ja varmuuden kautta tulee myös usko siihen, että vaikka käyn töissä tai koulussa tai röhnään toisinaan sohvalla ihan kuten muutkin kuolevaiset, voin silti harrastaa täysillä fitnestä. Ei tarvitse kituuttaa 24/7 ja vetää kaduilla huppu silmillä tosibodarin elkein, vaan voi elää. Elää ja olla onnellinen. Tehdä muitakin asioita, kuin yksinäistä puurtamista.

Siinä toinen vastaus alun kysymykseen. Ihanteellisella fitnessharrastajalla on muutakin elämää kuin fitness. Tämä juontaa juurensa siihen, että nuppi pysyy useimmiten paremmassa kunnossa ulkonäkölajin kanssa, eikä saa hermoromahduksia siitä, että pakarat ovat edelleen liian löysät ja vatsapalatkaan eivät näy. Kun voi välillä vain kävellä pois ankaran peilin luota, istahtaa sohvalle ja olla onnellinen siitä kaikesta muusta, mitä elämässä on.

IMG_5660

sonja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta