Elämää erakkona

Tammikuun viimeisiä viedään. Mulla on sellainen kummallinen tilanne tänään, että oon kotona ihan yksin ilman mitään tulenpalavaa tekemistä. Tuntuu oudolta, ja takaraivossa jyskyttää, että oon satavarmaan unohtanut jotain. Että mun pitäis oikeasti olla nyt jossain 200km päässä tekemässä jotain kiireistä ja tärkeetä ja oon vaan unohtanut kokonaan. Koska eihän mulla ole tämmöisiä hetkiä, ettei muka olis mitään. Oon hämmentynyt.

Tämän päivän ainoa ohjelma on mennä kohta treenaan takareiskoja ja kympin maissa mennä leffaan (sinne en sentään yksin mene). Luin äsken muutamia blogeja ja jotenkin tuntui, että monessa paikassa puhuttiin nyt treenikavereista. Että onpa kivaa kun on kaveri, joka vähän painostaa salille niin saa paremmin tehtyäkin. On sitten mukava fiilis yhdessä pumpata. Naamani vääntäytyi kiristyneeseen ilmeeseen kun lueskelin näitä, koska en voi todellakaan eläytyä tällaisiin tilanteisiin. Treenikaveri? Yyh, kamalaa.

Oon tosi erakko treenaaja. Muistan, että silloinkin, kun kävin ryhmäliikunnoissa, en jotenkin pitänyt siitä ihmismäärästä. Että joo, ihan ok heilukaa vaan siinä, mutta älkää vaan tulko häiritsemään mun combat-potkujani!! Että varokaakin jos tuutte niin lähelle että kuulen teidän puuskutuksen. Olin siis todella luotu ryhmäliikuntaan. 😀 En pysty samaistumaan mitenkään sellaiseen ”yhteiseen jaettuun treenaamisen iloon”. Että ”onpa mukavaa, kun saatiin rakkaan kanssa käytyä lenkillä, feeling good”. No eikä tunnu hyvältä. Ketutti vaan kun se siinä hidasti matkaa! Heh. Salillakin näkee usein yhdessä treenaavia tyttöjä ja poikia ja itseäni jo katsellessakin alkaa ahdistamaan! Että joku siinä nyt sitten roikkuu koko ajan kintereillä,  teennäisesti lausahtelee ”jaksaajaksaa, painapaina” ja seisoo jatkuvasti vieressä, kun itse yrittäisin saada omia lihaksiani tekemään enemmän, kuin aivot haluavat. Kuulostaa ärsyttävältä.

image

Älkää ymmärtäkö väärin, kyllä minä sinänsä ihmisitä pidän (toisinaan)! Ja kyllä satunnaisesti treenailenkin jonkun kanssa, ei siinä mitään. Se on ihan kivaa vaihtelua välillä, pystyy kehittämään ehkä omaa tekniikkaansa, kun joku harvemmin salilla sua katsellut arvioi suoritustekniikkaa ja saa ehkä vinkkejä uusista liikkeistäkin. Mutta yleensä ottaen haluan pitää treenini niin intensiivisinä ja omanlaisinani, että en siedä ketään lähettyvillä. Jotenkin se treenin aikana kehittyvä addrenaliini vielä voimistaa sellaista ärsyyntymistä, mikä tulee, jos joku hankaloittaa treeniäni.

Tuon oman mieheni kanssa treenaan toisinaan. Se jokseenkin onnistuu, koska tiedetään molemmat, miten toinen treenaa ja minkälaista apua tarvii (ja mitä ei todellakaan kannata tehdä). Tunnetaan toisemme. Mutta etenkin jalkapäivinäni kyllä usein vältän myös miespuolista apua. 😀 Jalkatreenin pilaaminen on nimittäin allekirjoittaneelle niin sydämen asia, että kyllä siitä viikon riita saadaan aikaan, jos sarjan varmistamisessa tapahtuu pienikin virhe. Ja ”virhe” ei siis aina kirjaimellisesti ole virhe, vaan ainoastaan minun mielestäni virhe. Kuten auttaminen liian lujaa, liian vähän, epätasaisesti, liian tasaisesti, kannustaen äänen, ei kannustaen ollenkaan. Virheet voivat olla moninaisia! Kun treenaa yksin omassa pienessä kuplassaan, epäonnistumisista tai mielen heikkoudesta voi syyttää vain itseään, ja se kyllä passaa. Tämän vuoksi varmaan mitkään joukkuelajitkaan eivät itselleni sopineet.

Omat sarjani ovat usein niin suunniteltujakin, että ei siihen auta kenenkään tulla häiritsemään. Mietin mielessäni, minkälaisen sarjan teen ja mihin osaan kroppaa haluan liikkeen keskittyvän ja sitten jos joku tulee, että ”noniin mää voin auttaa, mitäs tehään?”, niin siinäkö sitten alkaisin kertomaan yksityiskohtaisesti viiden minuutin ajatustyötäni, jotta voitaisiin treenata yhdessä? Haha, no siinähän se treeniaika sitten menisikin. Ja auta armias, jos tämä treenikaveri sitten UNOHTAISI, mitä olen juuri kertonut sarjan aikana. Että jos olen sanonut tekeväni 10 toistoa, lepääväni 7 sekuntia ja sen jälkeen tekeväni uudet 10 toistoa, niin hän muistaisikin lepohetken olevan 5 sec! Miettikääs sitä tilannetta, se vasta olisi hirvittävä!

Tämä erakkomaisuuteni on sinänsä tässä lajissa oikein hyvä ominaisuus. Koska loppupeleissä dieetin ja jokaisen treenin läpikäyminen on ihan jokaisen yksin kuljettava. Ei se valmentajakaan 24/7 ole auttamassa ja tukemassa, enkä edes haluaisi, että olisi. Kyllä tämä ihan oma maratoonini on, valmentaja ja muut tukijat ovat vain taustalla. Osalle ihmisistä on myös kovin tärkeää, että tukena on oma tiiminsä, joka kannustaa ja auttaa eteenpäin. Itse en pidä tätäkään kovin suuressa merkityksessä oman kehitykseni kanssa. Oma tiimini on aina ollut suurimmaksi osaksi Lahdessa, joten mulla ei ole ollut mitään mahdollisuuttakaan olla kovin tiiviisti tekemisissä, eikä se ole haitannutkaan. Kammotuksenihan ovat ryhmätreenit, joissa itseni lisäksi pitää keskittyä 20 muunkin tytön treenaamiseen, enkä saa uppoutua omiin ajatuksiini! On minulla kyllä pelot. 😀

Löytyykö muita erakkotreenaajia?

sonja

6 vastausta artikkeliin “Elämää erakkona”

  1. Täällä! Meinasin vaihtaa kuntosalia tässä vuodenvaihteen jälkeen kun vuosikortti loppui, mutta just tän erakkomieltymyksen takia päädyinkin jatkamaan samalla tutulla salilla seuraavankin vuoden. Kävin tutustumassa ”paremmalla” salilla ja oli kamalaa yrittää etsiä oikeita laitteita ja olla näyttämättä siltä että on ihan hukassa ettei kukaan vaan tuu puhumaan tai neuvomaan. Pari kaveria on luvannut että voisin mennä niiden kanssa sinne treenaamaan, mutta kun ei oo vielä tullut sellaista tilannetta että olis raaskinut uhrata oman erakkotreenin ja lähteä sosialisoimaan (mitä siitäkin tulisi jos pitäisi tehdä selkä/hauis ja treenikaverilla olisi jalkapäivä!). Lopullisesti tein päätökseni kun kaveri kehui että kyseisellä salilla on kiva käydä kun ei koskaan joudu olla yksin. Kuulemma on mukavaa kun on muitakin ihmisiä salilla niin ei tule motivaatiopulaa. Herranjumala miten joku voi ajatella noin, mulla kiehuu sisäisesti jos salilla on yhtä aikaa edes yksi onneton joka varaa kyykkyhäkin tai hengailee samassa nurkassa jossa mun pitäisi tehdä typerän näköisiä kuminauhakyykkyjä (ei meinaa kehdata jos joku näkee) :DD

    • Ahahah, nauroin ihan ääneen! Ymmärrän sua täysin! Mieti, kun ne kaverit tulis sitten kesken sarjan siihen puhumaan, tai mikä pahempaa, kannustamaan! Tai mieti, kun pitäisi kesken hyvän treenikappaleen ottaa napit pois korvista, jotta voisi jutella jolle kulle. Hyi olkoon! Älä vaan vaihda salia! 😀

  2. Joo! Oon pienestä asti harrastanut sekä joukkoelajeja, että yksilölajeja, mutta usein juuri ensiksi mainituissa ongelmaksi kävi että koin tietäväni parhaiten miten se homma menee ja pomottelin muita kyllästymiseen asti 😀 Nykyään harrastan suunnistusta seurassa, mikä on paras kombinaatio! Treenikavereita on niin että välillä voi juosta ryhmässä, välillä taas yksin. Ja salille mennessä mulla aina lähtee kämppis mukaan mutta salilla ollaan yksnämme. Mä ainakin vedän esim. pyörätreenit sillä mallilla että jos oisi kaveri mukana niin puhuminen olisi välillä aika ähkimistä, ja muutenkin tuntuu että en saisi kyllä kaikkia tehoja irti jos vieressä olisi joku toinen. Yksin voi keskittyä ihan eri tavalla ja sitten on kiva mennä yhdessä saunaan lopuksi juttelemaan.

    • Joo, toi on myös mun ongelma, että luulen tietäväni kaiken aina parhaiten, eihän sitä nyt kukaan jaksa! 😀 Mutta kuulostaa kyllä hyvältä tuo sun tapasi treenata, varmasti toimii. Mukavia erakkotreenejä sinne! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta