Luovuttaminen on heikkouden merkki

Painan hissin alas. Kävelen vihreätä tekonurmea. Treenilaukku painaa olalla. Uudet kengät väsyttää jalkapöydät. Aivoissa ei raksuta muuta kuin erinäisiä vaihtoehtoja ruokalajeista, mitä voisin nyt ahtaa vatsan täyteen ja vähän ylikin. Kamala nälkä. Pyydän salin vastaanososta Fastin proteiinijuoman. Kestää. Joutuu odottamaan. Alkaa ärsyttää. NÄLKÄ. Koita nyt toimia. Lasken kassin lattialle. Kaivan lompakkoa. Missä se nyt on. Ei löydy. Vedän koko laukun sisällön lattialle. Kisakengät, erinäisiä remmejä ja pulloja lentelee pitkin lattiamattoa. Hiukset tulee silmille ja jää kiinni juuri rasvattuihin huuliin. AAARRHH. Ärsyttävin tunne ikinä. Löydän lompakon, saan juoman, laahustan pukkariin.

Lysähdän penkille, ryystän juomaa. Joku pirteä vieterijänis hyppii paikalle. Miten voi jollain olla noin paljon energiaa. Sama tyttö kerkeää viuhumaan kolmesti ohitseni pukkarissa suihkun ja vessan välillä, ennen kuin saan itse edes milkshakeni juotua. Väsyttää. Väsyttää niin paljon. Mietin, miksi väsyttää niin kamalasti. Nukuinko tosi huonosti? Tai liian vähän? Onneksi on viikonloppu. Katselen pinkkiä treenikassiani. Sekin on niin pinkki. Ärsyttävän pinkki. Räikeä. Shokeeraava. Miksi oon ostanut noin pinkin laukun? Pitää ostaa uusi. Tummanvärinen, musta.

NONIIN! Nyt on se hetki, kun väsyttää niin vietävästi, mutta nyt kerään kaiken tahdonvoimani, vedän trikoot päälle, annan kaikkeni, vedän elämäni parhaan treenin, ja sitten voin kertoa blogiin, kuinka väsyneestä minästä tulikin maailman iloisin ja pirtein minä huikean treenin jälkeen!! Kaikki on vain omasta päästä kiinni. Minä pystyn ja minä voin! Yeah! Tästä tää lähtee. Heikot lähtisivät nyt kotiin. Minä en. En varmasti! Jee, BetterBodiesit jalkaan!

Kävelen suhteellisen varmana salin puolelle. Kyllä tää tästä. Jaksan kyllä. Nyt tehdään sitä the duunia! Mitähän sitä tekis? Takareisiä ois vuorossa. Ei ehkä kyykkyä tänään. Ei. Aloitan prässillä ja siitä sen kanssa maaten jalkojen koukistuksia. Joo. Laitan painoja prässiin. Koitan. Oho. Painaapaas paljon, otanpas vähän pois. Otan sheikkerini ja koitan juoda. Jaahas. Sehän onkin tyhjä.

Seisahdan aloilleni. Katson muita treenaajia. Mää en jaksa. En tänään.

Seison paikoillani monta minuuttia. Toisella puolen aivolohkoja sisäinen motivaattorini huutaa iskulauseita ja silmissä vilisee ”I will I can” ja ”Just do it!”, toisella puolen järjen ääneksi kutsuttu olento sanoo lempeällä äänellä, että ihan oikeasti, sää oot tosi väsynyt, mee kotiin. Siinähän sitten olen. Seison keskellä salia ja tuijotan tyhjällä katseella prässiä taistellen itseni ja oman motivaationi kanssa. Sitten otan askeleen. Ja toisen. Vedän tyynesti painot pois prässistä, otan laukkuni olalle, kävelen pois.

image

 Nykypäivänä mielen vahvuus on kaiken A ja O. Millään ei ole mitään väliä, jos et ole sisäisesti vahva, itsevarma ja saa niin paljon asioita aikaan, että sukulaiset eivät pysy perässä. ”Taistele, jaksa, pystyt vielä!”, huutaa valmentaja. ”Suorita, tehokkaammin, nopeammin, vielä!”, huutaa työnantaja. ”Suoriudu, ole silti läsnä, ole parempi kuin muut, ole silti oma itsesi!”, huutaa naisten lehti. Kuinka tässä suorittajayhteiskunnassa edes pystyy olemaan enää aidosti läsnä?

Tämä maailmaa riepotellut fitnessilmiö on antanut loppupeleissä hyvin selkeän sanoman: Jos et jaksa, olet heikko. Tämä korostuu kisadieetillä, urheilublogeissa, fitnessmaailmassa. Se, mitä arvostetaan, on kovuus, lujuus ja armoton taistelutahto. Onhan se ihan ymmärrettävää. Koska sillähän sitä pärjää. Ei kukaan suoriudu kisalavalle asti hyvässä kunnossa, ellei taistelutahto ole kova ja tee lujasti töitä. Pelkkä yksiselitteinen armottomuus itseään kohtaan ei kuitenkaan mielestäni ole loppupeleissä se, jolla pääsee eteenpäin. Päinvastoin.

Olen aina ollut sitä mieltä, että aivan totaalinen ehdottomuus ei ole kenenkään eduksi. Siksi elän oman elämäni fitnesstähteyttä rennoin rantein ja tämä sopii enemmän kuin hyvin minulle. En kuitenkaan ole mikään paikallaanjunnaaja, vaan saan aikaan tuloksia. Uskon, että itse asiassa saan aikaan tuloksia juuri sen takia, että osaan käyttää maalaisjärkeäni. Treenaan 5 kertaa viikossa, ja siitä en juuri tingi. Mutta siitä, milloin treenaan, tingin kyllä.

En mene salille, jos ei huvita. En ikinä. Koska lähestulkoon aina huvittaa, aina haluan ja aina motivaatio on korkealla. Se kertookin siitä, että olen oikean asian parissa. Joskus aina kuulee pohdittavan, että ”miten saat motivaation treeniin silloin kun ei huvita yhtään” ja vastaus tähän on, että en saa, enkä edes yritä saada. Tämä ”ei huvita” omalla kohdalla voi olla mahdollinen vain kahdesta syystä, joko A) olen todella uupunut, tai B) jotain tosi ikävää elämässä on sattunut. Ja näissä molemmissa tapauksissa minua palvelee enemmäin kuin mikään muu se, että lepään.

image (1)

Vielä! Jaksa! Anna mennä, älä hyydy! Taistele, suorita!

Eihän niitä tuloksia salilla saa ilman ankaruutta omia treenejä kohtaan ja kehitys loppuu tyytyväisyyteen. Nämä ovat enemmän kuin totta. Olen myös sitä mieltä, että ihan oikeasti aina keho ei tiedä, mitä tarvitset, aina sitä ei kannata kuunnella. Jos se huutaa, että ”sattuu, lopeta liike” tai ”haluan suklaata”, vingunnan voi sivuuttaa. Mutta joskus, välillä, oikeasti armollisuus itseään kohtaan on se, mitä ihan joka ikinen tarvitsee. Ei silläkään tuloksia saa, että hakkaa päätään seinään sadatta kertaa.

Tänään minä en jaksanut. Ei pystynyt, keho kamppaili vastaan. Enkä minä kanna siitä huonoa omaatuntoa tai parjaa itseäni siitä, että käperryinkin sohvalle kahvikupin kanssa, enkä ole takomassa kivenkovaa kisakuntoani. En ajattele olevani luovuttanut tai olevani henkisesti heikko, vaan itse asiassa ajattelen omaavani niin paljon kanttia, että tiedän juuri itse, juuri nyt tässä hetkessä, mikä on minulle parhaaaksi. Tiedän, että olen huomenna parempi sen vuoksi, että tänään annoin itselleni armoa.

Olkaa välillä itsellenne armollisia.

image (2)

sonja

6 vastausta artikkeliin “Luovuttaminen on heikkouden merkki”

  1. Voi luoja. Kiitos tästä. Oikeesti. Ite en ole vielä salilta lähtenyt kesken pois, vaan rimpuillu treenin loppuun ja sitte kironnu ”ku ei oikee lähteny…”
    Sainkii nyt muutaman päivän treenikiellon koska kroppa rupes vissii huutaa armoa tai jotain.
    Sie kirjotat muutenkii tosi hyviä juttuja, mutta jotenki tää vaa kolahti. Tattis! Ja tsemppiä! 🙂

    • No tämähän osui sulle sitten ihan nappiin! Treenikielto tekee varmasti hyvää, sekä mielelle että keholle 🙂 Tsemppiä sinne myös!

  2. Mulla oli tänään ihan sama fiilis! Kevyt viikko muutenkin menossa kun huomasin viime viikolla että painot tuntuu tositosi raskailta. Tänään oli vuorossa viikon toinen kevyempi jalkatreeni ja jotenkin tuntu ettei vaan jaksa. Vedin tosin treenin läpi, mutta erittäin kevyesti ja sen jälkee kunnolla ruokaa nassuun. En viittiny sentää jättää kesken ku olin 40minuutin matkan sinne salille kävellyt 😀

    • Kuulostaa tutulta! Huono treeni ottaa ainakin itteäni sen verran paljon päähän, että mieluummin sitten on vain kotona, jos tuntuu, ettei oikein lähde tänään. 🙂

    • Kiitos paljon! Hyvää viikonloppua sinne, missä päin maailmaa sitten oletkin! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta