Salin peilin aiheuttamat vihan hetket

Heissuli vei!

Ilmat kylmenee, ja on se vaan kumma, miten suomalainen ihminen ei osaa silti pukeutua, vaikka joka pirun vuosi se jäätävä ilma tulee. Aina se yllättää. Vähän niinkun ”lumi yllätti autoilijat”. Ja sitten soi meillä töissä puhelimet, että halloota, mulla oli kesärenkaat ja yhtäkkiä tuli jäätä tielle!! Että mites toi mun vakuutus. On se vaan kumma, kun ei ihmiset opi. Enkä minä. Vedän edelleen harva se päivä nahkatakilla tai jollain muulla säälittävällä pikku riekaleella, vaikka ii-puhelin näyttää yhtä astetta päivälläkin. Ja joka ikinen aamu mietin, miksei mulla ole hanskoja. Ja joka ikinen kerta, kun laukkaan vaatekauppaan, mietin, että en mää nyt vielä tarvi, ostan sit kun on kylmä. Ja sitten koittaa jälleen aamu ja mietin, että missä ne hanskat. Oivoi sentään tätä ihmiseloa.

image(27)Tänään illalla lähdin salille ohuella tiimitakilla, koska ”lyhyt matka” (??), mutta onnistuin luiden jäätymisestä huolimatta vetään oikein hyvät treenit, ja sen päälle jopa vähän käpystelin salissakin. Hauiksen näyttämiseksihän se tosin taas meni. No joo. Mulla ei ole tänään oikein asiaa muustakin kun perinteisesti säätilanteesta jauhamisesta, joten haluan tänä iltana avautua teille yhdestä asiasta, mikä ottaa niin sitten päähän.

Mä olen kovin kärsivällinen ihminen, tarpeen mukaan. Olen yleisesti ottaen tyyni (vaikkakin tempperamenttini aiheuttamat tunnekuohut välillä järisyttävät kanssaeläjiä). Mutta siis kuitenkin. Tempperamentti ei ollut nyt pointti, ei mennä siihen. VAAN, että siis olen tyyni. En yleensä ärsyynny ihmisistä ympärilläni, etenkään sillon, kuin keskityn. Keskityn johonkin todella lujasti. Kuten esimerkiksi treenaamiseen. Ei mua paljoa kiinnosta, jos joku repii itseltään olkapään irti riuhtoessaan painoa väärään suuntaan, tai joku tytteli treenaamisen sijaan tuijottelee nurkassa arvostelevasti touhuani. Ei kiinnosta, vaikka Bull Mentula huutaa vieressä, kuin olisi kuolemaisillaan tai joku toinen varailee laitteita omilla juomapuolloillaan, eikä todellisuudessa tee mitään. Siinähän sitten tekevät, mitä lystäävät. Minä treenaan.

Mutta yksi asia. Yksi asia, mitä en voi sietää. Enkä todellisuudessa ole edes uskonut, että kukaan voi tehdä tosielämässä näin. Parin kuukauden sisällä olen kuitenkin joutunut kammottavien hyökkäyksien kohteeksi!

Tilanne 1. Kaikessa rauhassa puristelen reisiä reidenlointonnuslaitteessa. Tuo liike on niin typerän näköinen, että se on tilannetajua osoittaen sijoitettu Wolffin seinän viereen. Niin, että siinä ei availla haaroja ihan koko kansalle, vaan se on hyvin piilossa. Edessä on kuitenkin peili, mikä taas ei osoita kovinkaan hyvää tilannetajua.

Rauhassa treenaan niin, että naama punoittaa ja suu muotoutuu älyttömään irvistykseen. Sarjan lopuksi satun katsahtamaan eteenpäin peiliin (virhe) ja huomaan takanani ”vatsoja tekevän” miehen, jolla on irstas virne ja huulilta pystyn lukemaan ”you sexy”. Ouuuuukkeeeiiiii, mietin ja katson eri suuntaan. Katson vielä uudestaan miestä ilmeellä, mitä ei todella voi erehtyä luulemaan kiinnostuneeksi, vaan lähinnä erittäin luotaantyöntäväksi. Mutta siitäpä hän vasta innostuu! Jatkan treeniä mahdollisimman normaalisti, mutta en pysty keskittymään, kun tunnen takaraivossani ällöttävän katseen ja minua tuijottavat kaksi limaista silmää. Poistun ja katsahdan miestä vähintäänkin ärsyyntyneenä. Saan silti limaisen virnistyksen. Jeppisjei.

Tilanne 2. Tänään siinä selkätreenini jälkeen pyristelin vähän hauistakin ja tein seisoen tangolla hauiskääntöjä. Peilin edessä tietty. VIRHE. Kolmannen sarjan aikana en voi olla peilistä huomaamatta takanani ”rintaa tekevää” miestä, jonka ehkä-hänen-mielestään-kutsuva tuijotus porautuu aivoihin asti. Kun poistun ja kävelen ohi, hän kääntää päätään jälleen _todella_ kutsuvasti ja virnistää ilmeellä, kuin olisi jossain aivan muualla, kuin kuntosalilla.

image(26)Näin tyytyväiseltä näytin vielä ennen limamiehen ilmaantumista!

Anteeksi kielenkäyttöni, mutta mitäs helvettiä oikeasti? 😀 Onkohan nämä miehet todella saaneet joskus naisen salilta mukaansa tällaisella ”vienolla vihjailulla”. Mitäpä jos vaikka ihan vain lampsisivat sarjan jälkeen naisen luo ja pyytäisivät syömään, jos nyt jotain haluavat tehdä. Ymmärtäisin, jos oltaisiin baarissa, mutta hei ihan oikeesti! Salilla! Kuntosalilla! 😀 Hahaha, en kestä. Huvittavaa toki, mutta salilla mieli ei todellakaan ole huvittuneessa tilassa, vaan lähinnä sellaisessa treeniagressa, että tuommoinen saa veren kiehumaan.

Onneksi tämän tyyppisiä herrasmiehiä löytyy salilta vain muutama, kun taas suurin osa ei treenihieltään edes näe mitään, saati ketään. Se on hyvä se. Siitä pidän. Laitan ehkä Wolffille aloitteen salisäännöstä, joka kuuluu näin: ”Ei katsekontaktia kanssatreenaajaan, tai välitön poistuminen treenitiloista.” Jep, näin teen!!

Jos ulkokuori viedään, mitä jää jäljelle?

Tuli tässä hetki sitten vastaan hauska tilanne, kun puolitutun kanssa jutellessa aihe ajautui luonnollisesti meikäläisen kylmäparsakaali-elämään ja hyvässä hengessä jutellessamme hän tokaisi: ”musta ei kyllä olis tohon, tykkään liikaa ruoasta”. Hymyilin vain. Sillä jos olisin avannut hänelle oman mielipiteeni aiheesta, hän ei olisi kerennyt yöksi kotiin ollenkaan!

Mieleni olisi kuitenkin tehnyt vastata: ”jaa minäkö en tykkää ruoasta vai?” Seriously. En syö elääkseni vaan todella elän syödäkseni. Syöminen on varmasti top 5 asioissa, mitä tykkään tehdä. Surullinen käsitys on se, että fitnessmaailman salimarkut ja -pirjot eivät syö. Kiduttavat itseään ympärivuotisesti. Tähän ajattelutapaan löytyy montakin selitystä.

Ensinnäkin, osa ei todella syö. En ole itse ollut kuin yhdessä pitkässä valmennussuhteessa, joka on hyvä, mutta huonoista olen kuullut senkin edestä. Osa valmentajista pitää valmennettavia löysässä hirttosilmukassa jatkuvasti, ja heille tankataan päähän, että kaikki, paitsi puhdas ruoka on lihavien ihmisten syömää paskaa ja offillakin pitää kirjata illan päätteeksi ylös tasan 1400 kaloria, ettei sitten päästä tukevoitumaan. Blogeissaan ja jokaista sosiaalisen median kanavaa pitkin nämä valmennettavat kertovat ”offi”-ruokavaliostaan ja siitä, kuinka eivät ymmärrä, että kisaajat päästävät itsensä löysistymään. Että ”kyllä kisaajan pitää olla ympärivuotisessa kunnossa”. Nojoo, onhan se kiva olla kunnossa, ei siinä mitään. Mutta kuka oikeasti tämmöisestä kurista nauttii koko elämänsä ajan, jatkuvasti takaraivossa tykyttävä pelko lihomisesta? Mitäs sitten, kun on menty tällä 1400 kalorilla ja sitten on dieetin aika? Kalorit tonniin, hormonitoiminta sekaisin ja valmennettava juoksutetun koiran näköiseksi. Ja edelleen kuitenkin tärkeintä on, että mitään retkahduksia ei tule ja kaikki syöminen on tarkkaan kaavailtua ja paperille kirjoitettua. Karrikoitua, mutta valitettavasti tämä on liian monen kohdalla totuus.

image(23)Lisäksi, kisaajat toisinaan kiillottavat somekuvaansa. Että ollaan niin ja näin fit ja ei syödä koskaan mitään muuta, paitsi protskulättyjä, joissa on 200 kaloria. Jotkuthan oikeasti näin elävät, en minä sitä sano, mutta harva kuitenkin. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että jos kisaaja elää dieetin ulkopuolella kuitenkin rennoin rantein syömisen kanssa, on jopa vastuutonta antaa aivan päinvastainen kuva blogissaan. Vastuutonta niitä kohtaan, jotka haluavat oppia elämään terveellisesti ja ottavat tästä kilpailijasta mallia ja syyttävät itseään jokaisesta suklaan palaisesta, kun eihän tuo bloggaajakaan ikinä syö. Miksi minä en ole yhtä kurinalainen? Tuskin osun kovin metsään, kun väitän, että tätä ajattelee moni, etenkin nuori tyttö.

Näiden kaikkien asioiden summa, sekä se fakta, että yleensä suurelle yleisölle näytetään vain kireä kisakunto, aiheuttavat sen, että oikeasti ajatellaan fitnesspopulan olevan jatkuvan kurin alla eläviä yli-ihmisiä. Minä en kuitenkaan ole, eikä siinä mielestäni ole mitään väärää. Joku toinen haluaa elää jatkuvasti ilman lipsahduksia, minä en.

Ruokavaliopohja minulta löytyy kuitenkin nytkin. Sen mukaan syön päivässä vähän päälle 3000 kaloria. Ihan perusruokaa. Puuroa, kananmunia, riisiä, lihaa, salaattia, pähkinöitä, leipää, proteiinijauheseoksia. Tällä suhteellisen isolla ruokailulla pidän itseni ja kroppani enemmän kuin tyytyväisenä. Elimistöni reagoi heti epämiellyttävästi, jos en syö tarpeeksi tai jätän kokonaan ruokavaliopohjan pois ja vetelen mitä sattuu. En kuitenkaan elä tätä ruokavaliota kuin kiihkouskontoa, vaan ajattelen omalla järjelläni, kuuntelen itseäni sekä omia mielihalujani. Aina en ehdi kotona syömään, silloin nappaan mukaan vaikkapa juotavan rahkan tai proteiinipatukan. Joskus olo on niin tunkkainen, etten saa kaikkea ruokaa alas. Silloin jätän aterian syömättä. Joskus tekee niin maan pirusti mieli hyvää, että pidän herkkupäivän. En soita valmentajalleni ja pyydä lupaa herkkuihin, vaan syön jos haluan. En pode huonoa omaatuntoa ikinä herkuttelustani, koska syön muutoin oikein hyvin. Kun syön jatkuvasti paljon kunnon ruokaa, ei edes tee mieli useinkaan syödä mitään siihen päälle. Tämäkin edesauttaa sitä, että homma pysyy hallinnassa.

image(24)Mun mielestä on jotenkin ikävää lukea kilpailijoiden tekstejä, joista paistaa se, että millään muulla ei ole väliä, kunhan pysyy hyvässä tikissä ympäri vuoden. Ahdistutaan pienistä lipsahduksista, painon noususta ja siitä, ettei enää näytetäkään samalta kuin kisakunnossa. Kyllähän hyvää kuntoa kannattaa pitää yllä, koska dieettikin tulee olemaan sitten huomattavasti iisimpi, ja ihan peruskuntoilijallekkin on varmasti mukavampi olla, kun ei ole ylimääräisiä kiloja, mutta silti. Kyllä mielestäni elämä on niin paljon muutakin. Ainakin minulle on. Ehkä en sitten ole tarpeeksi fitness vakavasti otettavaksi kilpailijaksi? Ehkä sitten niin. Mutta ei fitness ja omat vatsalihakseni ikinä tule olemaan minulle numero yksi tässä maailmassa. Kyllä minä oman hyvän kuntoni mieluusti vaihtaisin pois, jos saisin jotain tärkeämpiä asioita tilalle.

Erilaisuus on rikkaus ja hyvä, että meitä on täällä moneen junaan. Toivon kuitenkin, että kukaan ei toteuta pakonomaista ”fitness-elämäntapaa”, joka tässä tapauksessa tarkoittaa äärimmäistä kurinalaisuutta, siksi, että luulee niin täytyvän tehdä. Kukaan ei ole täydellinen, ja voin vaikka lyödä vetoa, ettei yksikään kisaaja ole välttynyt mieliteon aiheuttamasta ”repsahduksesta”. Kertoi tästä sitten yleisesti tai ei. Itseään ei kannata soimata siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä tai ei riitä, vaan pikemminkin miettiä, että miten jatkossa söisin paremmin, jos alituinen lipsuilu haittaa. Usein kysymys on vain totutusta tavasta mussuttaa jotain telkkaria katsoessa tai siitä, että normiruokaa ei syödä tarpeeksi, ja on rehellisesti nälkä.

Joskus ainakin itse pysähdyn miettimään, mitä musta jäisi jäljelle, jos ulkokuori vietäisiin pois. Jos nyt halvaantuisin tai koko kehoni iho palaisi. Jos en voisi enää ikinä kuvitellakkaan kisaavani tai ylipäänsä näyttäväni kovakuntoiselta. Jos en voisi esimerkiksi enää ollenkaan liikkua tai ainakin se olisi haastavaa. Jos kaikki, mihin olen tällä hetkellä lyönyt elämäni peruspilarit, kaatuisivat. Jos en enää aamuisin miettisikään, minkä väristä luomiväriä laitan, vaan, että miten opettelen kävelemään uudelleen. Toivon totisesti, ettei tällaista tule tapahtumaan, mutta jos tulisi, uskon, että mulla olisi silti vielä annettavaa täällä. Vaikka mulla ei enää olisi hyvää pyllyä tai kaunista ihoa. Ei ne asiat kuitenkaan määrittele kuin vain osan minusta.

image(25)Menipähän tämä postaus syviin vesiin tänään ja taisi eksyä vähän uriltaankin. Nytpä kääriydyn peiton alle ja meen poraamaan Greyn Anatomialle, tsau <3