Parasta, mitä voi olla

Heippa!

Musta on jotenkin huvittavaa, että joka kerta kun kirjotan, mulla on eri väriset hiukset. Musta on myös huvittavaa, kuinka tyyppillinen nainen välillä oon. Silloin, kun aloitin aivan platinablondeista tummentamaan väriä, ajattelin jotain vaaleanruskean sävyä. Oikeastaan liukuväriä, että päältä yhtä vaalea kuin aikaisemminkin, ja latvoista sitten vähäsen tummempi. Sitten mieli muuttui aina mielialan mukaan ja nyt sitten marssin jälleen kampaajalle ja osoitin tiukasti jo hyvinkin tummaa sävyä. Kampaaja kovasti varmisteli, olenko nyt ihan varma, koska tätä vaaleaa ei sitten heti takaisin saa. Sanoin tiukalla ilmeellä olevani aivan vakuuttunut. Kun annettiin värin olla päässä, poikaystäväni laittoi viestin: ”ootko nyt varma sitten”, johon vastasin ”niin varma kuin nainen voi olla. en kovin”. Esitin varmaa kuitenkin kampaajatuolissa loppuun asti ja tuloshan oli mitä miellyttävin!

image(1)Vain hetki tämän kuvan jälkeen käväisin ulkona, josta Suomen ilmasto pisti kunnon kaatosateen ja katsoessani peiliin, en ollutkaan ihan varma, oliko tää tukka niin hyvä kuitenkaan:

imageNyt olen kuitenkin taas todella tyytyväinen ja lupasin pysyä tummana nyt ainakin viikon. 😀

image(3)Fitnesskisaajat eivät saa nauttia kilpailujen tohinasta kuin ihan muutaman päivän vuodessa ja ne päivät onkin tykitystä! Sana ”tykitys” kuvaa sekä kisakuvien tulvaa kisaajilta, että kotona istuvien kisaajien Pakkotoisto-sivuston ”päivitä”-napin painamisen tahtia. Itse ainakin istuin viikonlopun sormi hellänä päivittämässä Jyväskylän karsintojen galleriaa. Ja ihan oikeasti, vaikka kisaajat änkisivät koko Instagrammin täyteen kuviaan kisakynsien pikkukivistä tai fitness athlete-korteista, mikään ei saa kotona kyttäävien alan ihmisten tiedonjanoa tyydytettyä! Pistäkää siis kuvia tulemaan ihan sydämen kyllyydestä, kyllä täällä jaksetaan tykätä! Vähän sama, kuin saisi syödä herkkuja kaksi kertaa vuodessa, niin eihän silloin mikään riitä. Aika sama asia? No ei kyllä yhtään sama. Kuitenkin.

En jaksa itse pelkkien kuvien perusteella tehdä minkäänmoista arviointia itse kisoista, ja mielestäni muutenkin karsinnat nyt ovat aina karsinnat. Pääkisat ovat sitten ne oikeat kisat. Siellä myös kun paikalla olen, niin näkee kokonaiskuvan ja osaa arvostellakin paremmin. Nythän on täällä kotikatsomon puolella jälleen alkanut jokavuotinen puusilmätuomari-huuto, joka on kyllä turhempaa kuin turha. Tuomarit ovat alansa rautaisia ammattilaisia, ja heillä on kyllä perusteet pisteytykselleen. Tietysti joskus virheitä tehdään, ihmisiähän sitä ollaan, mutta mihinkään tuomaripeliin en ihan oikeasti Suomessa jaksa uskoa. Joka vuosi voittaa joku aivan tuntematon puskasta hypännyt kisaaja. En tiedä, miten tämä mahdutetaan pelin henkeen.

image(5)Oon taas itkuparkuporuni jälkeen päässyt ihan satasella mukaan itsekin treenaamiseen, ja tuntuu, että kehitystäkin tässä alkaisi tulemaan. Eikä vain tunnu, vaan kyllähän sitä tulee. Ei sille ole mitään estettä. Kuinkahan monta päivää siitä on, kun itkin, etten halua enää treenata ja elämäni on ohi ja nyt voin käsi sydämellä kertoa olevani taas aivan koukussa. Nainen. 😀

Kyllähän sitä tässä häränraivotreenaamisen keskellä itsekin miettii kisapäivämääräänsä. Toivon, että se olisi jo huomenna, mutta tiedän, ettei se ole vielä ylihuomennakaan. Itsehän olen pistänyt jo oikein tuonne ihanaan omaan sivupalkkiinikin, että kisaan ensi keväällä. Homma nyt on kuitenkin aikalailla auki vielä, ihan vain sen takia, että ensi vuosi on niin kovin kiireinen. Alustava uusi suunnitelma kyllä on täällä ruudun toisen puolen kontrollifriikillä tietysti, mutta elän mieluummin hetkessä ja kerron niistä tarkemmin sitten, kun on oikeasti varmaa. Se, mikä kuitenkin on varmaa, että niin pian, kuin oma fysiikka ja aika antaa periksi, kisaan. Ja sitten kun kisaan, teen sen koko hemmetin homman niin kovaa ja korkealta, että voin syvällä äänellä sanoa, että parempaa en olisi pystynyt.

image(4)En tiedä, onko se vain omassa päässä, vai alkaako fitnesspöly jo laskeutua ja ne poistuvat lajin parista, joille koko idea on vain glitteriä ja ihailevia katseita. Niitä kumpiakaan ikävä kyllä kun niin kovin vähän saa. 😀 Olen itse niin juurtunut tähän hommaan, etten osaisi olla ilman. Laji vaatii pitkäjänteistä kärsivällisyyttä, koska kisaamassakaan ei voi olla joka viikonloppu. Kropan rakentaminen vaatii aikaa ja aikaa vaatii myös kisakunnosta palautuminen. On myös jokseenkin kurjaa, jos tässä hommassa ei nauti mistään muusta, kuin kisaamisesta. Koska kyllähän tää treenaaminen nyt on ihan hiton kivaa! Sitä kaikkensa antaneen treenin jälkeistä tunnetta ei edes muista, jos ei ole hetkeen kokenut. Kyllä se on tässä se suola ja kyllä se saa tekemään aina paremmin. Jos tästä ei nauttisi, aika kurjaa olisi uurastaakkaan.

Vaikka hiustenvärin kestävyydestä en tiedä, en kisapäivämäärästä, enkä ensi vuoden suunnitelmista, sen tiedän, että tää treenin antama voima on nyt ja pysyy myös aina!

sonja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta