Onko salilla poseeraaminen itserakkautta?

Nythän rupeaa olemaan meinaan jänskät paikat! Kai kaikki on jo ostaneet Expoliput? Rapiat 4 weeks out Expoihin ja Arnoldeihin taitaapi olla enää muutama viikko. En tiedä, näkyykö kisojen lähestyminen yleensä ottaen muilla saleilla, mutta ainakin näillä niin sanotuilla alan saleilla (hehe) homman juonta ei voi olla huomaamatta.

IMG_5849Tämä näky on kyseisellä paikalla hyvin tuttu näky. Tosin keimaileva olento saattaapi olla tästä isompi, pienempi tai miespuolinen lihaskimppu. Tämä kutistunut ihmisolento saattaa kesken kaiken rennosti heittää paidan pois (usein myös housut kinttuihin) ja kyylätä itseään peilistä herpaantumatta viisitoista minuuttia. Vaihdella asentoja, eri kuvakulmia, ilmeillä naurettavasti ja hengästyä poseeratessaan. Pyytää kaveria ottamaan kuvan takaa ja edestä, kuvaamaan kävelyä ja session jälkeen tutkia omia kuviaan. Nämä riutuneet itseään kyttäävät muskelimiehet/naiset saavat usein osakseen ihmetystä. Joillain saleilla enemmän kuin toisilla. Normaali salillakävijä varmasti pitäisi itserakkaana, naurettavana, nolona. Mutta onko se sitä?

Kehonrakentaja on kuin puuseppä. Puuseppä veistää tuolin, hioo sen rakkaudella ja intohimolla ja asettaa näytteille työnsä tuloksen. Tuoli saattaa olla hyvä, mutta aina seppä näkee siinä parantamisen varaa. Tuoli saattaa olla myös vino ja epäonnistunut, mutta kukaan ei silti pidä seppää itsessään huonona ihmisenä, eikä hän luultavasti koe itseään läpisurkeaksi sepäksi.

Kehonrakentaja rakentaa veistoksen omasta kehostaan. Raataa sen eteen vuositolkulla. Parantaa heikkouksia, kehittää parhaita puolia, tekee työtään yötä päivää intohimolla. Hioo sitä täydelliseksi, tarkkailee sen ominaisuuksia. Kehonrakentaja kuitenkin harvoin osaa eritellä tekemäänsä veistosta itsestään. Jos kunto on surkea, kehonrakentaja pitää usein itseään epäonnistuneena, huonona ihmisena, säälittävänä. Vaikka hän on ainoastaan rakentanut vinon tuolin.

1blogiKehonrakennus on taidetta. Se on loppua kohden hienosäätöä, pieniä asioita, kulmien vaihtelua. Se on työnsä esittämistä, kaikkensa antamista ihmisten arvosteltavaksi. Eikä kehonrakentaja useinkaan saa ainoastaan ”vähän puutteellinen fysiikka”-kommenttia, vaan myös ”miten voi olla noin ruma ja tulla läskissä kunnossa lavalle”-kommenttia. Vaikka edelleen pitäisi puhua tuolista, ei ihmisestä itsestään.

En minä ole turhamainen. Jokseenkin ehkä, mutta en liikaa. Olen erittäin pintaa-syvemmälle-ihminen ja silti rakastan lajia, jossa esittelen kroppaani bikineissä, joiden pienuus saa haukkomaan henkeä. En tiedä tarkalleen itsekään, mikä lajissa on se polttava tuli, joka vangitsee. Monia eri syitä osaan eritellä, mutta en tarkalleen isointa ja tärkeintä seikkaa.

Kun minä, tai kuka vaan muu, menee lavalle kilpailemaan siitä, kenen työ on tehty oikein, kuka ei ole raastanut itseään dieetillä turhaan ja kuka saa lähteä edustamaan maataan ulkomaille, joka ikinen haluaa näyttää työnsä lavalla parhaalla mahdollisella tavalla. Tietysti. Ja kuka kuvittelee, että poseeraaminen on samantyyppistä kuin illan pimetessä baarissa koroilla seistessä, ei voisi olla enempää väärässä. Asennot ovat jokaisessa lajissa ennalta määritellyt, eikä niissä hyvältä näyttäminen ole aina ihan piis of keik. Kukaan, ei kukaan, halua tehdä vuosikausia työtä ja dieetata 20 viikkoa ja sitten poseerata ihan vituralleen ja tuomarit katsovat, että onpa huono. Ei. Parhaalta mahdolliselta itseltään jokainen haluaa näyttää.

DSC_8109Poseerauksia ja askelia pitää hioa, jotta ne osaa lavan kuumissa valoissa, ilman peiliä ja jännittyneenä. Ei kukaan olento vaan yhtäkkiä hyppää lavalle ja osaa tehdä sääntöjen mukaista asentoa ja vieläpä niin, että se näyttäisi ihmismäiseltä. Ja missä niitä harjoittelisi, jos ei kuntosalin isoilla peileillä ja hyvillä valoilla? Kotona pimeässä? Miksi ihmeessä?

 Valtaväestöllä on sellainen kuva, että kehonrakentajat ja fitnesskisaajat ovat ällöttävän itserakkaita. Aina keikistelemässä ja aina katsomassa peilistä itseään. Moni ei haluaisi seurustella lajin edustajan kanssa, koska ”ei voisi elää niin itseään täynnä olevan ihmisen kanssa”. Ei se kuitenkaan aivan näin mene. En minäkään vapaa-aikaani kuluta peilin edessä alusvaatteillani katselemassa itseäni. En todellakaan. Kisojen alla toki harjoittelen liikkumiseni, koska haluan olla hyvä. Lähinnä paras. Kilpailijan lavaharjoittelu ei kuitenkaan ole millään lailla verrattavissa normaaliarjen peilin edessä kyhjöttämiseen.

Minun ainoa neuvoni tässä kohtaa kisaajille on, että keikistelkää peilin edessä nyt niin hiton paljon, kuin vain kerkeätte. Ei ole mitään turhempaa, kuin pilata hyvä paketti huonolla esiintymisellä!

sonja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta