Aloittamisen vaikeus ja lopun alku!

Haudi hau!

Mulla on ollut tässä ennätyksellisen pitkä treenitauko-lähes kaksi viikkoa. Ensimmäisen viikon olin reissussa ja nyt toisella viikolla olen kärsinyt sekä fyysisistä että henkisistä treeniongelmista.

Loman jälkeen heti maanantaina menin salille. Ei tehnyt mieli treenata. Oli reissun syömisten jälkeen todella pöhöttynyt olo, ja koska kroppa oli huonosti ruokittu ja hoidettu koko viikon, treenitehotkin olivat aivan vajavaiset. Tein kuitenkin nopeasti olkapäät, kävin veivaamassa kaavoihin kangistuneet vatsat ja lähdin pois. Ja PAM! Kaaduin putkirullaan. Kuka idiootti astuu putkirullan päälle? Siis meidän salilla se on kirkkaan sininen ja 20 senttiä paksu. Miten semmoista ei huomaa? Noh, eipä siinä. Koko ruhoni 64kg tömähti vasemman polveni päälle ja polveen kohosi tennispallon kokoinen nestepatti. Pukkarissakin joku mulle ihmetteli, että mikä tuo hirveä kolina tuolla salilla oli. Juu, minä vain, he he..

Seuraavana aamuna en saanut polvea taitetuksi, kun sattui niin kovasti. Kävin lääkärissä ihan varmuuden vuoksi ja eihän siinä mitään ollut, kova isku vain. Lepäilin siis polveni kanssa kolme päivää, eikä salista tietoakaan. Nyt tänään sitten ensimmäistä kertaa uskaltauduin kokeilemaan vähän tehdä etureisiä. Ja oli kyllä susihuono treeni.

image(117)Tiedättekö sen tunteen, kun pitkän tauon jälkeen treenaa uudestaan? Sen aloittamisen vaikeuden? Minä en ole tiennyt.

Tämmöisiä motivaatiopulia ja pääkopan kanssa taistelemisia ei ole ollut. Ehkä joskus kerran, en muista. Tuskin ikinä. Mua ei tänään kiinnostanut treenata. Ei yhtään. Joku ehkä nyt ajattelee, että NO WOOU KAMALAA, mutta mulle tää on aivan ennenkuulumatonta. Mulle painojen heiluttelu kun on ollut viimeiset 3 vuotta ilma, jota hengitän. Se on niin itsestäänselvä olettamus, etten ole ikinä, ikinä, ajatellut, etten joskus haluaisi oikeasti treenata. Että ei kiinnostaisi. Mutta tänään ei kiinnostanut.

Koin ensimmäistä kertaa ehkä ikinä sen tunteen, josta ihmiset puhuvat ”puntilla käymisen tylsyytenä”. Että se on tylsää ja ei halua, että lihakseen sattuu. Että ei ole heitä varten. En ole ikinä voinut ymmärtää tätä, aivan absurdi ajatus. Tänään ymmärsin. Lihakset olivat heikot kuin vasta-alkajalla, lihaspaineet nolla ja jo ensimmäisen sarjan jälkeen reidet tärisivät. Yleensä olen kuitenkin ainakin omasta mielestäni hyvin kestävä treenaaja. En ole vahva, mutta kestävyys on hyvä. Siis oli. Nykyisin olen nähtävästi pulskistunut vasta-alkaja, yhyy!

En ikinä jätä sarjoja kesken. Jotkut tarvitsevat aina toisen henkilön viereen karjumaan, mutta minä karjun itse itselleni. En jätä kesken. Ikinä. Tänään tarvin kuitenkin karjujan. Sen verran musta löytyi tänäänkin taistelijaa, että luonne ei antanut periksi lopettaa, kun vieressä huudetaan ”teet vielä 10 nopeaa toistoa”, mutta yksinäni en todellakaan olisi tehnyt.

Mua tänään ihan suoraan sanottuna pelotti. Että näinkö tää nyt menee? Että mua ei vaan enää innosta käydä salilla ja tähänkö nyt jää mun kisahaaveet ja tavoitteet ja näinkö tää nyt vaan loppuu. Että jäinkin vaan tähdenlennoksi fitnesstaivaalle, eikä musta tän koommin kuulla. Nyt lopetan blogini ja heitän pokaalini pois. Kaikki on ohi. Lopun alkua.

Yritin tehdä treenistä itselleni mahdollisimman mukavan. Lyhyen, ytimekkään. Helpon. Kivoja liikkeitä, ei liian raskaita. Että ei tarvisi pään kanssa kovasti ponnistella. Mutta silti se oli ihan sontaa. Mietin, että missä kaikkialla voisin olla tällä hetkellä mieluummin, vaikka yleensä mietin, minä kaikkina aikoina voisin olla salilla, jos vain voisin. Ahdistavaa.

Nyt kuitenkin istun kotona ahdistumiskohtauksestani rauhoittuneena ja mietin, kuinka paljon vihasin kahvia kun olin 17-vuotias. Sitten vaan kuitenkin pakon edessä join sitä muutaman kupin ja tällä hetkellä en pysty aloittamaan päivääni ilman kahta kahvikuppillistani, enkä tekemään töitä ilman kahvikuppia kädessä. Mietin tätä ja rauhotun. Aloittamisen vaikeus.

sonja

2 vastausta artikkeliin “Aloittamisen vaikeus ja lopun alku!”

  1. Aloitin tänä syksynä yliopistossa ja kärsin niin ikävästä pahoinvoinnista ja jännittämisestä, että tätä opiskeluhullua pelotti. Tässäkö tämä sit oli. Vihdoin saavutin unelman, mut sit on nii huonovointinen, ettei sitä jaksa elää. Mutta hiljaa hyvää tulee.

    Ei saa olla liian ankara! Tauon jälkeen treenitahti on tietty hitaampi ja kestää taas tottua siihen. Jonkinlainen treeni on parempi kuin sohvaperunailu.

    • Hei hienoa, että saavutit unelmasi! Ihmisen mieli on tosiaan erikoinen. Eiköhän meidän ongelmat tästä lutviudu, mitään ikävää kun tosiaan ei ole todellisuudessa tapahtunut! 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta