Kuinka kisakunto hämää meitä

Moi! Blogin pitäminen on siitä haastavaa, että tuotosta pitäisi saada aikaiseksi tasaisin väliajoin, mahdollisimman usein tietysti. Välillähän sitä kynnet raapivat tietokoneen näppäimistöä herkeämättä ja tekstiä tulee vuolaasti kuin Runebergillä. Sitä sattuu ja tapahtuu ja jokainen tietämättömän ohikulkijan lausahdus saa aivot pumppaamaan tuplanopeudella ja sitten voi kertoa, että haa, tänäänpä kadulla joku sanoi näin ja siitäpä tulikin sitten mieleeni että plaaplaaplaa! Kaikki asiat, mitä kokee ympäristössä saavat mielen pulpahtelemaan asioita, joista haluaa vuodattaa koko lukijavyyhdilleen ja voi ylpeänä painaa enteriä, että noin! Tulipa hyvä! Olinpa kekseliäs ja hauska eheheh!

Sitten taas välillä. Jos päästä tehtäisiin nyt läpileikkaus, hakkaisi vain kaksi apinaa lautasia yhteen silmät kierossa, eikä aivoissa tapahdu muuta ajatustoimintaa, kuin, että olipas hyvä toi Greyn Anatomian jakso, katsonpa samaan syssyyn 6000 seuraavaakin jaksoa. Keitänpä kahvia ja käynpä salilla. Jossain kohtaa muistaa, että siellä odottelee muutama ihminen sun mahtavaa tekstijulkasua, ja sitten tulet tähän koneelle, avaat blogin ja uuden artikkelin, kirjotat ensimmäiseksi ”Moi” ja sitten mietit, että millä soopalla täytän tämän loppuartikkelin?

Vaikka oma ihmismieleni on suhteellisen idearikas, joskus sitä oikeasti tulee vain semmoisia koomakausia, jolloin ei ole mitään sanottavaa kellekkään tai mistään mitään mielipidettä. Kirjoita siinä sitten blogia ja toivo, että joku vielä lukisikin sitä, joo-o!

image(7)Eilen kuitenkin innostuin varmaan syksyn ensimmäisistä ja viimeisistä auringonsäteistä ihan niinkin paljon, että räpsäisin tyhmän innostuneen kuvan itsestäni autossa ja päätin että kyllä mulla ehkä jotain juttua vois kuitenkin olla suollettavana tähän blogiinkin.

Oon seurannut nyt viikonloppuna olleita ACE-kisoja ihan silmämunat kovana ja tulihan sieltä Suomeenkin yksi kulta Nyyssölän Mikan oman sarjansa voitosta. Mahtavaa! Eipä ole liikaa Suomen maallekkaan tullut ulkomailla menestystä. Kujalan Kille taisteli itsensä 5. sijalle, naisista Jaana Malytcheva sai pronssisen pystin, Henriikka Klemetti pääsi neljännelle sijalle ja Ylitolosen Oona kolmannelle. Ei huonoja tuloksia ollenkaan.

Varsinkin ulkomaiden bikini-sarjaa on mielenkiintoista seurata, koska toki toivoisi itsekin olevansa jossain vaiheessa siellä. Olen äärimmäisen kilpailuhenkinen, enkä voi kuvitella kisaavani yhtän missään lajissa, jossa mulla olisi mahkut ainoastaan ”ylittää itseni” ja ”olla paras minä” ilman, että olisi toivoakaan kantaa kotiin mitään muistoa kisasta. Ymmärrän, että jotkut haluavat vain kokemuksia, mutta omalle mentaliteetilleni tämä ei tulisi kuuloonkaan. Olen erittäin tiukka siitä, että kun seuraavan kerran kisaan, olen oikeasti hyvä. Viime kerralla toki hyvinhän siinä kävi, mutta edes jokseenkin valmiista bikinivartalosta voipi olla montaa mieltä. Sain kuitenkin silloin varmuuden siitä, että kropparakenteeni sopii mainiosta lajiin, olen sippoinen, hentorakenteinen. Nilkat, ranteet ja vyötärö on kapea. Ja niissä rasvoissa kuitenkin jokseenkin muotoakin säilyi oikeissa paikoissa. Minulla on sopusuhtainen kroppa ja osaan esiintyä. Näistä plussat.

Mutta. Sittenpä tullaan siihen, miksi tässä duunia painetaan niin maan perskeleesti. Lihastahan uupui viime kisoissa joka puolelta. Erityisesti takareidet olivat aivan onnettomat, ja niitä täytyy hioa ihan satalasissa. Omaan sellaisen vartalon, että se pysyisi helposti erittäin hoikkana (ellen nyt vetäisi tätä sapuskaa täällä kaksin käsin ja kolmannellakin jos olisi, niinkuin nyt teen 😀 ), mutta toisaalta taas lihas ei tunnu helpolla tarttuvan. Onneksi tässä ei helppoudesta missään tapauksessa olekaan kyse. Jos tämä helppoa olisi, kaikkihan tähän pystyisivät! Ja jos näin olisi, se ei taas antaisi Korpelan tytölle tarpeeksi haastetta ja päänvaivaa!

image(8)Tässä on kaksi kuvaa, joilla on eroa melkeinpä tasan 365 päivää. Ensimmäisessä olen piirua vaille kisakunnossani, ja toisessa olen eilen ihan huippujalkatreenin jälkeen niin uupuneena, että peukun näyttäminen ei todellakaan tuntunut oikealta teolta. Asento on kuitenkin molemmissa lähestulkoon sama. Toki hieman ensimmäisessä olkapää on eri asennossa, mutta kuitenkin. Nauratti kun nuo kuulokkeetkin on melkeen tismalleen samalla lailla. Miksi nämä tähän nyt läiskäytin esille, niin siksi, että näistä kuvista huomaa, kuinka hankala on oikeasti arvioida todellista lihasmassaansa, kun on pienoinen rasvakerros siinä päällä. Ainakin omaan silmääni ensimmäisen kuvan olkapää näyttää tuplasti isommalta kuin eilisen kuvan. Kummassakaan en ole olkapäitä treenannut, joten ero ei selity lihaspaineillakaan.

Kun kisakuntoon kiristellään, ylimääräinen rasva poistuu ja saa lihakset erottumaan toisistaan helpommin. Ns. kisaviimeistelyissä tarkotuksena on tarkoitus on saada ylimääräinen neste pois lihaksen ja nahan välistä. Nestettä kuitenkin pitää olla lihaksen sisällä, jotta se näyttää pyöreältä.

Tämän eron vuoksi on niin pirskatin hankala oikeasti arvioida omaa kehoaan, kun ei sitä nyt ihan kisakuntoon kuitenkaan viittisi kiristellä vain sen takia, että näkee kehityksensä selkeämmin ja sitten voi taas käpertyä sohvalle hyvällä mielellä mutustamaan leipää. Olen kuitenkin vakuuttunut, että näissä kuvissa lihasmassassa on eroa. Itse asiassa jopa omaan lihaksentekoon epävastaanottavaiseen kehooni nähden jokseenkin paljon eroa! Tämä ilmiö pistää jotenkin aina sapettamaan, kun haluaisi koko ajan olla kärryillä, paljonko sitä lihaa tässä on oikeasti saanut taottua ja paljonko on vain pullamössöhöttöä, joka on ajautunut hauiksen muotoon! Sapettaa, kun on niin vaikea arvioida, milloin sitä olisi sitten oikeasti valmis lavalle.

Vaikeaa on. Mutta onneksi näin antikireänä voi lohduttautua sillä ajatuksella, että onhan tässä vuodessa tullut ainakin 16kg lihasmassaa, sitä ei nyt vain näe vielä!!

Parasta, mitä voi olla

Heippa!

Musta on jotenkin huvittavaa, että joka kerta kun kirjotan, mulla on eri väriset hiukset. Musta on myös huvittavaa, kuinka tyyppillinen nainen välillä oon. Silloin, kun aloitin aivan platinablondeista tummentamaan väriä, ajattelin jotain vaaleanruskean sävyä. Oikeastaan liukuväriä, että päältä yhtä vaalea kuin aikaisemminkin, ja latvoista sitten vähäsen tummempi. Sitten mieli muuttui aina mielialan mukaan ja nyt sitten marssin jälleen kampaajalle ja osoitin tiukasti jo hyvinkin tummaa sävyä. Kampaaja kovasti varmisteli, olenko nyt ihan varma, koska tätä vaaleaa ei sitten heti takaisin saa. Sanoin tiukalla ilmeellä olevani aivan vakuuttunut. Kun annettiin värin olla päässä, poikaystäväni laittoi viestin: ”ootko nyt varma sitten”, johon vastasin ”niin varma kuin nainen voi olla. en kovin”. Esitin varmaa kuitenkin kampaajatuolissa loppuun asti ja tuloshan oli mitä miellyttävin!

image(1)Vain hetki tämän kuvan jälkeen käväisin ulkona, josta Suomen ilmasto pisti kunnon kaatosateen ja katsoessani peiliin, en ollutkaan ihan varma, oliko tää tukka niin hyvä kuitenkaan:

imageNyt olen kuitenkin taas todella tyytyväinen ja lupasin pysyä tummana nyt ainakin viikon. 😀

image(3)Fitnesskisaajat eivät saa nauttia kilpailujen tohinasta kuin ihan muutaman päivän vuodessa ja ne päivät onkin tykitystä! Sana ”tykitys” kuvaa sekä kisakuvien tulvaa kisaajilta, että kotona istuvien kisaajien Pakkotoisto-sivuston ”päivitä”-napin painamisen tahtia. Itse ainakin istuin viikonlopun sormi hellänä päivittämässä Jyväskylän karsintojen galleriaa. Ja ihan oikeasti, vaikka kisaajat änkisivät koko Instagrammin täyteen kuviaan kisakynsien pikkukivistä tai fitness athlete-korteista, mikään ei saa kotona kyttäävien alan ihmisten tiedonjanoa tyydytettyä! Pistäkää siis kuvia tulemaan ihan sydämen kyllyydestä, kyllä täällä jaksetaan tykätä! Vähän sama, kuin saisi syödä herkkuja kaksi kertaa vuodessa, niin eihän silloin mikään riitä. Aika sama asia? No ei kyllä yhtään sama. Kuitenkin.

En jaksa itse pelkkien kuvien perusteella tehdä minkäänmoista arviointia itse kisoista, ja mielestäni muutenkin karsinnat nyt ovat aina karsinnat. Pääkisat ovat sitten ne oikeat kisat. Siellä myös kun paikalla olen, niin näkee kokonaiskuvan ja osaa arvostellakin paremmin. Nythän on täällä kotikatsomon puolella jälleen alkanut jokavuotinen puusilmätuomari-huuto, joka on kyllä turhempaa kuin turha. Tuomarit ovat alansa rautaisia ammattilaisia, ja heillä on kyllä perusteet pisteytykselleen. Tietysti joskus virheitä tehdään, ihmisiähän sitä ollaan, mutta mihinkään tuomaripeliin en ihan oikeasti Suomessa jaksa uskoa. Joka vuosi voittaa joku aivan tuntematon puskasta hypännyt kisaaja. En tiedä, miten tämä mahdutetaan pelin henkeen.

image(5)Oon taas itkuparkuporuni jälkeen päässyt ihan satasella mukaan itsekin treenaamiseen, ja tuntuu, että kehitystäkin tässä alkaisi tulemaan. Eikä vain tunnu, vaan kyllähän sitä tulee. Ei sille ole mitään estettä. Kuinkahan monta päivää siitä on, kun itkin, etten halua enää treenata ja elämäni on ohi ja nyt voin käsi sydämellä kertoa olevani taas aivan koukussa. Nainen. 😀

Kyllähän sitä tässä häränraivotreenaamisen keskellä itsekin miettii kisapäivämääräänsä. Toivon, että se olisi jo huomenna, mutta tiedän, ettei se ole vielä ylihuomennakaan. Itsehän olen pistänyt jo oikein tuonne ihanaan omaan sivupalkkiinikin, että kisaan ensi keväällä. Homma nyt on kuitenkin aikalailla auki vielä, ihan vain sen takia, että ensi vuosi on niin kovin kiireinen. Alustava uusi suunnitelma kyllä on täällä ruudun toisen puolen kontrollifriikillä tietysti, mutta elän mieluummin hetkessä ja kerron niistä tarkemmin sitten, kun on oikeasti varmaa. Se, mikä kuitenkin on varmaa, että niin pian, kuin oma fysiikka ja aika antaa periksi, kisaan. Ja sitten kun kisaan, teen sen koko hemmetin homman niin kovaa ja korkealta, että voin syvällä äänellä sanoa, että parempaa en olisi pystynyt.

image(4)En tiedä, onko se vain omassa päässä, vai alkaako fitnesspöly jo laskeutua ja ne poistuvat lajin parista, joille koko idea on vain glitteriä ja ihailevia katseita. Niitä kumpiakaan ikävä kyllä kun niin kovin vähän saa. 😀 Olen itse niin juurtunut tähän hommaan, etten osaisi olla ilman. Laji vaatii pitkäjänteistä kärsivällisyyttä, koska kisaamassakaan ei voi olla joka viikonloppu. Kropan rakentaminen vaatii aikaa ja aikaa vaatii myös kisakunnosta palautuminen. On myös jokseenkin kurjaa, jos tässä hommassa ei nauti mistään muusta, kuin kisaamisesta. Koska kyllähän tää treenaaminen nyt on ihan hiton kivaa! Sitä kaikkensa antaneen treenin jälkeistä tunnetta ei edes muista, jos ei ole hetkeen kokenut. Kyllä se on tässä se suola ja kyllä se saa tekemään aina paremmin. Jos tästä ei nauttisi, aika kurjaa olisi uurastaakkaan.

Vaikka hiustenvärin kestävyydestä en tiedä, en kisapäivämäärästä, enkä ensi vuoden suunnitelmista, sen tiedän, että tää treenin antama voima on nyt ja pysyy myös aina!