Minun fitnessvankilani

Kun päätin kilpailla, en tajunnut mitä kaikkea se ottaa. Jos olisin ymmärtänyt, minkälaisen vankilan itselleen tekee sillä, että näkee itsensä lähes rasvattomana, olisin miettinyt toisen kerran hommaan ryhtymistä. Sitä ei katso ikinä enää itseään peilistä samalla tavalla.

Katkelma on Bettina Gräsbeckin ajatuksia herättävästi postauksesta. Onhan tätä fitnesshommaa jo jauhettu. Onhan tästä puhuttu. Hetki sitten syömishäiriöfitneksestä oli joka toinen Iltalehden juttu tehty ja äitini linkitteli minulle kauhutarinoita. Haluaisin kuitenkin vielä avata, minkälainen tämä vankila on minun elämässäni.

image(50)Minä lähes kisakunnossa ja minä nykyisin.

Fitness on urheilua. Fitness on urheilua, joka poikkeaa tavallisesta urheilun mielikuvasta, koska urheilusuoritusta ei käydä lavalla, vaan kilpailu tapahtuu omalla kropalla. Fitness on laji, johon käytännössä kuka tahansa pystyy lähtemään mukaan, eikä se välttämättä vaadi aiempaa urheilu-uraa. Se on mahdollista ihan jokaiselle. Ehkä siksi se kiehtoo, ehkä siksi se kuohuttaa. Fitnesskategorian ihmisten blogeissa viuhuvat sanat ”ankara”, ”kurinalainen”, ”mielentaistelu”, ”itsekuri”. Näiden sanojen lisäksi fitneksestä on saatu muutamilla erittäin kärkkäillä mielenosoituksilla hyvin kurja kuva. Kuva fitnesstytöstä, jolla on syömishäiriö, hän elää tiukkaa ja epämukavaa elämää, ei voi käydä missään, eikä nähdä ketään. Hän on miehekäs, ruma, laiha ja nälkiintyneen näköinen.

Kun puhun asiasta kavereideni tai tuttavieni kanssa, he sanovat, että ”niin, mutta sä olet erilainen, sä elät rennosti ja voit käydä ulkona”. Erilainen? Erilainen kuin kuka? Erilainen kun muut fitnessihmiset, niinkö? Niin, tai mitä jos nämä yksilöt, joiden elämän fitness pilaa, ovatkin erilaisia? Onko kukaan ikinä ajatellut, että olisi edes jokseenkin mahdollista, että minä olen ihan tavallinen kilpailija. Kyllä minun tuntemani kisaajat haluavat olla onnellisia. Ja kuinka onnellisia he voisivat olla, jos elämää painostaisi jatkuvasti epämukava kurinalaisuus? En voi millään muotoa ilmaista, että eläisin oikeasti kurinalaista elämää. Elän elämää, joka sopii minulle. Jos tämä olisi päivästä toiseen pakkopullaa, en millään jaksaisi. Enkä edes haluaisi jaksaa.

En pitänyt kisakunnostani. Jollain lailla toki on kiehtovaa, että pystyy vetämään itsensä ns. ääripäähän ja nähdä se tulos. On se jotenkin silmiä hivelevää, en sitä sano. Mutta ei peilistä katsonut silloin se Sonja, joka minä olen. Sieltä paistoi kilpailu-Sonja. Ei sekään huono ole, mutta viihdyn paremmin niin, etten valita sängyn patjan painamisesta kylkiluihin. Ei kisakunto ollut minulle itsessään mikään tavoite. Ainoa tavoite oli voittaminen, kilpailu, kilpailunhalun tyydyttäminen. En katsonut peilistä itseäni ihannoiden, vaan lähinnä kisalasien läpi, että ”kyllä, tällä kunnolla pärjään”.

Kilpailun jälkeen palasin välittömästi ruokapöytään. Toki siinä kohtaa oma kroppa pisti vastaan, mikä olisi pitänyt ymmärtää. Viikon kuvottavan olon jälkeen kuitenkin tasottui, ja pystyin jatkamaan normaalieloa. Normaali minulle on hyvin syömistä, kovaa treeniä ja näistä molemmista nauttimista. Olen jäänyt vangiksi fitness-elämäntapaan, mutten voi edes huumorilla kutsua sitä vankilaksi. Enkä minä ole poikkeus, vaan pikemminkin kutsuisin vankilaan jääviä poikkeuksiksi.

Minä en ole missään kohtaa kisojen jälkeen katsonut itseäni erilailla peilistä, kuin kisoja ennenkään. Toki painon nousu tuntui aluksi oudolta, kun silmä oli tottunut laiheliiniin, mutta niin se taas tottui normaaliolemukseenkin. En tarkoita tällä, että olisin 100% tyytyväinen itseeni, tottakai haluan kehittää itseäni kovasti, mutta missään kohtaa en ole panikoinut painon nousua ja vatsalihasten katoamista. Olen hyvässä kunnossa ja minusta tuntuu hyvältä omissa nahoissani.

Fitness ei ole laji, jossa pitäisi oikeasti kilpailla alaikäisenä. Jos minulla olisi lapsi, en päästäisi häntä kilpailemaan niin kauan kuin minulla olisi vielä päätösvalta hänen asioistaan. En välttämättä pelkäisi dieetin vaikutuksia nuoren kehoon tai mahdollista tulevaa pettymystä, vaan pelkäisin, että lapsi ei olisi yhtä vahva ja henkisesti tasainen kuin koen itse olevani. Olin 20-vuotias kilpaillessani ja olen saanut kuulla monelta taholta, että olin liian nuori. En kuitenkaan ollut. Ja minä tiedän sen ainoastaan itse. Minä olin tasainen, hyvän itsetunnon omaava nuori nainen, jolla on realiteetit tiukasti takataskussa. Ja nyt olen sitä vielä enemmän. Tämän tekstin ei ole tarkoitus olla itseni ylistyspuhe, vaan tarkoitan sitä, että kilpailemaan ryhtymisestä pitää olla varma. Jos tunnistaa itsessään syömisen tai treenin kanssa muutenkin jo häiriökäytöstä, tai on muutoin epävakaa syystä tai toisesta, ei kannattaisi tähän ryhtyä. Enkä nyt myöskään sano, että jokainen painoaan panikoiva olisi jompaa kumpaa näistä, mutta jokin syy siihen on, että minulla on hyvä olla vähän pulskempanakin ja joillain kisaajilla taas ei ole.

IMG_5986En haluaisi näin ruikkuna herätä joka aamu.

Vahinko on usein jo tapahtunut, ennen kuin sen edes huomaa. Kilpailut on käyty tai ilman kilpailujakin on otettu kilpailijoilta niin paljon vaikutteita, että itsearvostus ja hyvä olo omassa kropassa on pilalla. Jos tällaista käytöstä itselläni olisi, hankkisin asiaan apua. Piilottaisin esimerkiksi peilit asunnostani joksikin aikaa ja keskittyisin asioihin, joista minulle tulee hyvä olo. Puhuisin ammattiauttajalle. Yrittäisin saada kaikin keinoin elämäni narut jälleen hyppysiini. Ja tuskin enää kilpailisin. Ellen olisi varma, että nyt jokin oleellinen asia on varmasti toisin, kuin edellisellä kerralla.

Syömishäiriö ja epävarmuus on meissä. Ei se löydy ainoastaan fitneksestä, niin kuin ei mikään muukaan asia. Fitness on epävakaalle ihmiselle kuin sotapelit terroristille (pyydän syvästi anteeksi näin kovaa vertausta). Se tekee pahaa jälkeä, jos ihminen on taipuvainen ahdistumaan kropastaan, mutta se ei tee mitään, jos tällaista taipumusta ei ole. Nämä eivät ole absoluuttisia totuuksia, mutta ne ovat vakaita mielipiteitäni.

Minulle fitness elämäntapana ja kiinnostuksenkohteena on antanut niin paljon, etten voi sille mitään, että korvaani särähtää joka kerta, kun kuulen kilpailusta puhuttavan sairautena. Pitäisi osata erottaa fitness ihmisistä. Jotkut ihmiset ovat alttiimpia erilaisille asioille kuin toiset, enkä näe sitä sinänsä heikkoutena. Vahvuus on sitä, että nämä alttiudet tunnistaa ja osaa ehkäistä. Osittain uskon fitneksen sopivan itselleni myös siitä syystä, että haluan aina kontrolloida kaikkea. Ja ei, se ei ole sairaanloista, eikä sairaus, vaan se on luonteenpiirteeni. Haluan, että kahvini on purkitettu lasipurkkiin, tuolit ovat suorassa ja että elän säännöllistä elämää. Se tekee minulle hyvän olon. Ihan niinkuin fitneskin.

Mielestäni on ylipäänsä kurjaa puhua asioista absoluuttisina totuuksina, kun sitä ne harvoin todellisuudessa ovat. Jokainen fitneksen harrastaja on yksilö, eikä samanlaista ole. Miksi silloin voitaisiin sanoa, että kilpaileminen vaikuttaa kaikkiin samanlailla? Että kilpailun jälkeen olisi kauhean kohtalon omaamana vankilassa, eikä ikinä enää palaisi ennalleen? Minun vankilani kun on kovin mukava ja se kohtelee minua hyvin.

image(46)

sonja

18 vastausta artikkeliin “Minun fitnessvankilani”

  1. Hyvin kirjoitettu ja hyvää asiaa. Pidin. Ja voihan kolmiloikkaajussakin olla niitä epävakaampia tyyppejä joilla voi olla vaikka mitä häiriöitä. Niistä vaan ei juurikaan puhuta.

    • Kiitos! Tällaisessa ulkonäkölajissa herkemmin oletetaan kaikkien kilpailijoiden kehonkuvan olevan vääristynyt jne, vaikka kyllähän näitä tapauksia tosiaan löytyy muualtakin.

  2. Todella hyvä teksti 🙂 Voisihan noihin kisoihin laittaa jonkun alaikärajankin, kun kisaaja määrät kasvaa kokoajan.. Mekö erilaisia ? Mielestäni kaikki ovat erikoisia, ketkä makaavat sängynpohjalla sipsipussi kainalossa 😀

    • Kiitos 🙂 Onhan noissa alaikäraja 16, mikä kuulostaa kamalan nuorelta tähän hommaan. Tosin itsekin tiedän muutaman todella nuoren kilpailijan, jolla on homma pysynyt kasassa, joten ei se ikä aina kaikkea sano.

  3. Sä aika usein teet sellaisia kirjoituksia, joista joku on just tehnyt, pitäiskö sun vaikka välillä kirjoittaa ihan omaa asiaa?

    • Voi ettien että. Jos luen tekstin, joka herättää omia ajatuksia, aivan varmasti kirjoitan niitä jatkossakin.

  4. Vouu kiva kuulla välillä tällastakin puolta lajin harrastajista! Kyllä arvostus nous sinua kohtaan ja on hienoo nähä että löytyy vielä noin vahvoja ihmisiä 🙂 Itse tiedän kuuluvani just niihin ihmisiin, jotka kisoihin lähtiessään pilaisivat itsetuntonsa eikä katsoisi peili enää ikinä iloisesti 😀 Olisimpa yhtä neutraali ja järkevä kuin sie! Ps. Ihana kun susta on laiha kuva ja sanot että et haluaisi olla sellainen aina x)!! Koska sehän on totta, oot siinä ihan super pieni 🙂

    • Oi, mikä ihana kommentti, kiitos! Musta on hienoa, että tiedät itse, että kilpailu toisi sinulla esiin negatiivisia asioita. Harva meinaan tietää tätä etukäteen! Mukavaa loppukesää sinulle <3

  5. Ihana blogi 😍 Innostuin lukemaan sen ensimmäisestä postauksesta viimeiseen 😀 Olen itse muuttamassa joensuuhun opintojen perässä joten olisiko sinulla vinkkejä hyvän salin valintaa? Foreveriä olen miettinyt sillä tankotanssin kokeilu kiinnostaa mutta en tiedä onko kyseisellä salilla muuta annettavaa. Tahtoisin myös kokeilla treenejä pt:n kanssa oikeiden tekniikoiden löytämiseksi joten osaatko antaa jotain hyviä vinkkejä miltä salilta kannattaisi lähteä metsästämään rautaista ammattilaista avuksi? Jos

    • Moikka! Voi kun ihana kuulla! 😀 Joensuussa itse en oo varmaan ikinä käynyt, mutta oon ymmärtänyt, että Energy-sali on hyvä. Sieltä nettisivujen perusteella saa myös ostettua pt-palveluja. Jos itse asuisin siellä, lähtisin kokeilemaan tuota salia ja katsomaan, onko mieleinen 🙂 http://www.kuntotaipale.com/kuntosali_joensuu.html

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta