Onnellinen on hän, joka oppii viihtymään keskeneräisyyden kanssa

Hellurei!

Kylläpä on viikko madellut taas hitaasti. Tällä viikolla jokainen aamuherääminen on maksimoinut tätä väsymystä perjantaihin huipentuvaan kärsimykseen, joka onkin tänään. Jes! Nukun huomenna koko päivän.

Kuitenkin viimeisillä raihnaisilla voimillani kävin vetämässä tänään oikeinkin hyvät etureisijumpat. Oon tässä viimeiset pari viikkoa ollut kipeänä ja reissussa, niin treenaaminen on jäänyt aivan taka-alalle ja sekös vasta alkaakin pientä fitmuijaa harmittamaan! Tuntuu että pää alkaa sekoamaan (miten niin alkaa?) ja kärttyisyys kaikkea ja kaikkia kohtaan tuplaantuu potenssiin 10 joka päivä, kun ei saa tehtyä treenejään. 😀 Nyt kuitenkin voitin flunssan 6-0 ja pääsen vihdoin kunnon treenin makuun kiinni. Jotenkin tuntuu, että tää koko kesä on ollut yhtä vastoinkäymistä ja toki treenitehotkin on hiipuneet siinä samassa. Nyt kuitenkin taas elämän narujen ollessa otteessa, haluaisin kauheasti kaikkea uutta nythetivälittömästi!

image(51)

Soitin eilen valmentajalleni. ”Tee mulle uusi ruokavalio.” Selvä. ”Mää haluan jotain uutta siihen ja kaikkea lisää”. Selvä. Viime kerralla, kun treenattiin, kommenttini taas oli: ”Keksi mulle jotain uusia liikkeitä tähän.” Okei. ”Jotain semmosta tosi toimivaa.” Ahaa.

Viime viikonloppuna täytin uutuuden janoani ostamalla Ikean tyhjäksi, ostamalla uuden kellon, koruja, Guessin laukun (johon mulla ei oikeasti ollut varaa), uuden pyörän ja kasapäin kaikenmaailman turhaketta. Täällä nyt sitten mietiskelen, että mitä tää kaikki krääsä on, mitä oon haalinut. 😀

Haluan kipeästi elämääni jotain uutta potkua ja puhtia ja samaan aikaan alitajuntani pohtii lakkaamatta kisaamista. Pitäisikö ja eikö ja mites ja voisko. Että jotta jos vaikka. Olin iskostanut mieleeni kevään 2016. Olin ladannut koko mieleni keskittymiskyvyn siihen ja päivämäärä näkyi ajatuksissani punasilla tulikirjaimilla (creepy). Mutta nyt. Kun en ole enää varma. Että joskos ja kuinkas. Kun ei mulla todellisuudessa olisi ensi keväänä oikein aikaa. Olisi kaikkea sellaista vähän niinkun mukatärkeetä. Semmosia oikeita asioita. Aikuistenoikeesti oikeita. Kuten koulu ja työ. Mutta kun mää niin tahtoisin silti kuluttaa ensi kevääni kuihtuen ja muuttuen päivä päivältä enemmän parsakaaliksi!

Ja tätä minä pohdin päivät pitkänään, niin että savu nousee korvista ja äiti sanoo: ”pitäskö sun nyt vaan ottaa iisisti”. Niin kummallista kuin se onkaan, viime kesä oli kyllä varmasti paras kesä ikinä. Ja minä olin kisadieetillä koko kesän. Mutta sen kesän motivaatio, intohimo kisaamista kohtaan ja omistautuminen ovat sellaisia asioita, joita tarvitsen jatkuvasti elämääni, jotta se on on mieluisaa ja tunnen tekeväni jotain tärkeää (vaikka en edes tekisi 😀 ). Sitä kaipaan ja siksi kisaaminen pyörii mielessä kuin viallinen karuselli ja ajatukset rullaa tuplateholla jatkuvasti.

image(14)

Onni, että on kuitenkin näinkin aurinkoinen ja perhosten täyttämä näköala aamuisin. Piristää kovasti mieltä.

Koitan löytää kuitenkin sisäisen Zenini ja ajatella, että kyllä asiat järjestyy. Asioilla on tapana järjestyä. Kyllä ne siitä lutviutuu. Älä ressaa, ei sitä tarvitse nyt päättää. Näillä sanoilla lohduttaisin kaveriani, joten miksen siis itseänikin? Ja sitä paitsi, saathan sää parin kuukauden päästä kisahumua Expoissa, stressisonja.

Kisoista puheenollen, en ole ostanut vielä lippua, mutta hotellin kyllä! Jälleen heitän rahani ilmaan ja linnoittaudun Lahteen kahdeksi kokonaiseksi päiväksi. Paljon on hyviä ja mielenkiintoisia kisaajia taas lavalle menossa. Oma tiimikaverini ja suojattini Olivia on menossa junnubikineihin, ja voin kyllä sanoa, että varokaahan vaan tätä likkaa! Olivialla on todella hyvä rakenne ja lihasten muoto on pyöreä. Kävelystäkin ollaan saatu muokattua oikein mukavaa katseltavaa, joten veikkaan tämän tytön yltävän vielä pitkälle.

image(18)Käytiin kattomassa Olivialle bikineitä Biancaneveltä, ja ei kyllä kauheastikkaan auttanut tähän oikkuilevaan kisakuumeeseen se. Kaikenmoista uutta bikiniä ja glitteriblingiä on tullut jos jonkinmoista, että tekisi mieli ostaa vaan ihan itselle kotiin hengailuasuksi uudet bikinit! Ne kun ovat niin mukavat ja kätevästi päällelaitettavat.

image(15)image(16)shut-up-and-take-my-moneyEttä semmosia #firstworldproblems tällä kertaa. Treeni-into on tällä hetkellä kuitenkin ihan huipussaan, ja enköhän huomenna ole muutenkin taas hippusen verran selkeemmässä vaiheessa, kun saan nukuttua enemmän kuin 5h/yö. 😀

Aion treenata loppuvuoden kuitenkin sillä fiiliksellä, että ens vuonna kisataan ja kovaa. Jos ei kisata, onpahan rakennettu vähän taas sitä fysiikkaa valmiimmaksi siihen KUN kisataan. Eihän tässä kiire ole mihinkään, mutta silti on kiire. Tiedättekö tunteen? Voisinhan treenata seuraavan 10 vuotta ja astella lauteille sitten täydellisyyttä hipovalla fysiikalla, mutta vaikka olen kärsivällinen, en minä niin kärsivällinen ole. Onneksi kisoja tulee ja kisoja menee puolen vuoden välein. Mutta tyytyväisyys omaan elämään on nyt ja tässä, eikä sitä voi tavoitella sanojen ”sitten kun” ja ”sitten kun minulla on” takaa.

Onnellinen on hän, joka oppii viihtymään

itsensä ja maailmansa keskeneräisyyden kanssa.

Onnellinen on hän, joka herää joka aamu

toiveikkaana ja tarmokkaana tavoittelemaan

koskaan täyttymätöntä unelmaansa.

Tommy Tabermann

Minun fitnessvankilani

Kun päätin kilpailla, en tajunnut mitä kaikkea se ottaa. Jos olisin ymmärtänyt, minkälaisen vankilan itselleen tekee sillä, että näkee itsensä lähes rasvattomana, olisin miettinyt toisen kerran hommaan ryhtymistä. Sitä ei katso ikinä enää itseään peilistä samalla tavalla.

Katkelma on Bettina Gräsbeckin ajatuksia herättävästi postauksesta. Onhan tätä fitnesshommaa jo jauhettu. Onhan tästä puhuttu. Hetki sitten syömishäiriöfitneksestä oli joka toinen Iltalehden juttu tehty ja äitini linkitteli minulle kauhutarinoita. Haluaisin kuitenkin vielä avata, minkälainen tämä vankila on minun elämässäni.

image(50)Minä lähes kisakunnossa ja minä nykyisin.

Fitness on urheilua. Fitness on urheilua, joka poikkeaa tavallisesta urheilun mielikuvasta, koska urheilusuoritusta ei käydä lavalla, vaan kilpailu tapahtuu omalla kropalla. Fitness on laji, johon käytännössä kuka tahansa pystyy lähtemään mukaan, eikä se välttämättä vaadi aiempaa urheilu-uraa. Se on mahdollista ihan jokaiselle. Ehkä siksi se kiehtoo, ehkä siksi se kuohuttaa. Fitnesskategorian ihmisten blogeissa viuhuvat sanat ”ankara”, ”kurinalainen”, ”mielentaistelu”, ”itsekuri”. Näiden sanojen lisäksi fitneksestä on saatu muutamilla erittäin kärkkäillä mielenosoituksilla hyvin kurja kuva. Kuva fitnesstytöstä, jolla on syömishäiriö, hän elää tiukkaa ja epämukavaa elämää, ei voi käydä missään, eikä nähdä ketään. Hän on miehekäs, ruma, laiha ja nälkiintyneen näköinen.

Kun puhun asiasta kavereideni tai tuttavieni kanssa, he sanovat, että ”niin, mutta sä olet erilainen, sä elät rennosti ja voit käydä ulkona”. Erilainen? Erilainen kuin kuka? Erilainen kun muut fitnessihmiset, niinkö? Niin, tai mitä jos nämä yksilöt, joiden elämän fitness pilaa, ovatkin erilaisia? Onko kukaan ikinä ajatellut, että olisi edes jokseenkin mahdollista, että minä olen ihan tavallinen kilpailija. Kyllä minun tuntemani kisaajat haluavat olla onnellisia. Ja kuinka onnellisia he voisivat olla, jos elämää painostaisi jatkuvasti epämukava kurinalaisuus? En voi millään muotoa ilmaista, että eläisin oikeasti kurinalaista elämää. Elän elämää, joka sopii minulle. Jos tämä olisi päivästä toiseen pakkopullaa, en millään jaksaisi. Enkä edes haluaisi jaksaa.

En pitänyt kisakunnostani. Jollain lailla toki on kiehtovaa, että pystyy vetämään itsensä ns. ääripäähän ja nähdä se tulos. On se jotenkin silmiä hivelevää, en sitä sano. Mutta ei peilistä katsonut silloin se Sonja, joka minä olen. Sieltä paistoi kilpailu-Sonja. Ei sekään huono ole, mutta viihdyn paremmin niin, etten valita sängyn patjan painamisesta kylkiluihin. Ei kisakunto ollut minulle itsessään mikään tavoite. Ainoa tavoite oli voittaminen, kilpailu, kilpailunhalun tyydyttäminen. En katsonut peilistä itseäni ihannoiden, vaan lähinnä kisalasien läpi, että ”kyllä, tällä kunnolla pärjään”.

Kilpailun jälkeen palasin välittömästi ruokapöytään. Toki siinä kohtaa oma kroppa pisti vastaan, mikä olisi pitänyt ymmärtää. Viikon kuvottavan olon jälkeen kuitenkin tasottui, ja pystyin jatkamaan normaalieloa. Normaali minulle on hyvin syömistä, kovaa treeniä ja näistä molemmista nauttimista. Olen jäänyt vangiksi fitness-elämäntapaan, mutten voi edes huumorilla kutsua sitä vankilaksi. Enkä minä ole poikkeus, vaan pikemminkin kutsuisin vankilaan jääviä poikkeuksiksi.

Minä en ole missään kohtaa kisojen jälkeen katsonut itseäni erilailla peilistä, kuin kisoja ennenkään. Toki painon nousu tuntui aluksi oudolta, kun silmä oli tottunut laiheliiniin, mutta niin se taas tottui normaaliolemukseenkin. En tarkoita tällä, että olisin 100% tyytyväinen itseeni, tottakai haluan kehittää itseäni kovasti, mutta missään kohtaa en ole panikoinut painon nousua ja vatsalihasten katoamista. Olen hyvässä kunnossa ja minusta tuntuu hyvältä omissa nahoissani.

Fitness ei ole laji, jossa pitäisi oikeasti kilpailla alaikäisenä. Jos minulla olisi lapsi, en päästäisi häntä kilpailemaan niin kauan kuin minulla olisi vielä päätösvalta hänen asioistaan. En välttämättä pelkäisi dieetin vaikutuksia nuoren kehoon tai mahdollista tulevaa pettymystä, vaan pelkäisin, että lapsi ei olisi yhtä vahva ja henkisesti tasainen kuin koen itse olevani. Olin 20-vuotias kilpaillessani ja olen saanut kuulla monelta taholta, että olin liian nuori. En kuitenkaan ollut. Ja minä tiedän sen ainoastaan itse. Minä olin tasainen, hyvän itsetunnon omaava nuori nainen, jolla on realiteetit tiukasti takataskussa. Ja nyt olen sitä vielä enemmän. Tämän tekstin ei ole tarkoitus olla itseni ylistyspuhe, vaan tarkoitan sitä, että kilpailemaan ryhtymisestä pitää olla varma. Jos tunnistaa itsessään syömisen tai treenin kanssa muutenkin jo häiriökäytöstä, tai on muutoin epävakaa syystä tai toisesta, ei kannattaisi tähän ryhtyä. Enkä nyt myöskään sano, että jokainen painoaan panikoiva olisi jompaa kumpaa näistä, mutta jokin syy siihen on, että minulla on hyvä olla vähän pulskempanakin ja joillain kisaajilla taas ei ole.

IMG_5986En haluaisi näin ruikkuna herätä joka aamu.

Vahinko on usein jo tapahtunut, ennen kuin sen edes huomaa. Kilpailut on käyty tai ilman kilpailujakin on otettu kilpailijoilta niin paljon vaikutteita, että itsearvostus ja hyvä olo omassa kropassa on pilalla. Jos tällaista käytöstä itselläni olisi, hankkisin asiaan apua. Piilottaisin esimerkiksi peilit asunnostani joksikin aikaa ja keskittyisin asioihin, joista minulle tulee hyvä olo. Puhuisin ammattiauttajalle. Yrittäisin saada kaikin keinoin elämäni narut jälleen hyppysiini. Ja tuskin enää kilpailisin. Ellen olisi varma, että nyt jokin oleellinen asia on varmasti toisin, kuin edellisellä kerralla.

Syömishäiriö ja epävarmuus on meissä. Ei se löydy ainoastaan fitneksestä, niin kuin ei mikään muukaan asia. Fitness on epävakaalle ihmiselle kuin sotapelit terroristille (pyydän syvästi anteeksi näin kovaa vertausta). Se tekee pahaa jälkeä, jos ihminen on taipuvainen ahdistumaan kropastaan, mutta se ei tee mitään, jos tällaista taipumusta ei ole. Nämä eivät ole absoluuttisia totuuksia, mutta ne ovat vakaita mielipiteitäni.

Minulle fitness elämäntapana ja kiinnostuksenkohteena on antanut niin paljon, etten voi sille mitään, että korvaani särähtää joka kerta, kun kuulen kilpailusta puhuttavan sairautena. Pitäisi osata erottaa fitness ihmisistä. Jotkut ihmiset ovat alttiimpia erilaisille asioille kuin toiset, enkä näe sitä sinänsä heikkoutena. Vahvuus on sitä, että nämä alttiudet tunnistaa ja osaa ehkäistä. Osittain uskon fitneksen sopivan itselleni myös siitä syystä, että haluan aina kontrolloida kaikkea. Ja ei, se ei ole sairaanloista, eikä sairaus, vaan se on luonteenpiirteeni. Haluan, että kahvini on purkitettu lasipurkkiin, tuolit ovat suorassa ja että elän säännöllistä elämää. Se tekee minulle hyvän olon. Ihan niinkuin fitneskin.

Mielestäni on ylipäänsä kurjaa puhua asioista absoluuttisina totuuksina, kun sitä ne harvoin todellisuudessa ovat. Jokainen fitneksen harrastaja on yksilö, eikä samanlaista ole. Miksi silloin voitaisiin sanoa, että kilpaileminen vaikuttaa kaikkiin samanlailla? Että kilpailun jälkeen olisi kauhean kohtalon omaamana vankilassa, eikä ikinä enää palaisi ennalleen? Minun vankilani kun on kovin mukava ja se kohtelee minua hyvin.

image(46)