Ajatuksia onnellisuudesta

Oon onnellinen ihminen.

Oon aina ollut. Perusonnellinen. Oon aina uskonut, että onnellisuus on itsestä kiinni, eikä kukaan muu, kuin sinä itse, voi tehdä sinua onnelliseksi. En usko parisuhteisiin, joissa toisesta haetaan omaa onnea, enkä usko, että onni ylipäänsä voi kummuta yhdestä ainoasta asiasta. Jos ihminen on onneton ennen fitnesskilpailun voittoa tai ennen (omalla kohdalla tärkeäksi asiaksi noussutta) kouluun pääsyä, en usko, että ihminen on tämän kohokohdan jälkeen pitkällä tähtäimellä sen onnellisempi, kuin sitä ennenkään. En usko, että onnellisuus kantautuu materiasta tai pelkästään ympäröivistä ihmisistä. Uskon, että onni kumpuaa yksinomaan itsestä.

IMG_5813Onnellinen ihminen ei kaadu vastoinkäymisessä, ei, vaikka niitä tulisi useampi yhtä aikaa. Elämä on välillä kovaa peliä, mutta uskon perusonnellisen ihmisen selviytyvän aina ja joka tilanteessa. Uskon, että oma asenne ratkaisee tuplasti enemmän, kuin ympäröivät tekijät. Ja minä olen aina ollut tämä onnellinen henkilö. Minä olen pienen elämäni aikana nähnyt kaikenlaista. Paljon ihania asioita, mutta myös niin kurjia, että jälkeenpäin oikein puistattaa. Olen selviytynyt kaikesta hämmästyttävänkin nopeasti, enkä ole ikinä ollut se ihminen, joka ensimmäisen kolhun saadessaan vaipuu masennukseen. Se en ole minä.

Viime aikoina olen kuitenkin tuntenut oloni aika kummalliseksi. Alakuloiseksi ja vetäytyväksi. Noin kuukausi sitten alatajunnastani purkautui järkyttävä stressi, joka oli syntynyt pienistä puroista ja kasvanut suunnattomaksi mereksi. Enkä sitä edes ymmärtänyt, ennen kuin ehdin hengähtää ja istua aloilleni. Olin poikki. Niin poikki. Henkinen rasitus kumpusi myös fyysisiin oireisiin ja väsymykseen, enkä ole aikoihin tuntenut itseäni niin tyhjäksi. Ja siitä stressin määrästä en toipunutkaan niin kuin ennen, en yhtä nopeasti. Vielä muutama päivä sitten mietin, että mikä hitto mua oikein vaivaa, kun en kestä pienintäkään vastoinkäymistä tällä hetkellä. Säälittävän pienet asiat saavat surulliseksi ja onnettomaksi. Mietin, onko tää ihan normaalia? Koko elämäni olen kuitenkin ollut se henkilö, joka pärjää. Joka jaksaa. ”Ei mulla mitään hätää ole, kyllä mää nyt tässä pärjään, älä huolehdi.” Henkisesti vahva, määrätietoinen ja muuntautumiskykyinen. Näillä sanoilla kuvailisin itseäni, jos joku kysyisi henkisestä terveydestäni.

Ymmärsin kuitenkin, että itselle ja omalle päälle pitää vain antaa aikaa. Kun hakkaat nyrkkeilysäkkiä tarpeeksi kauan, jossain kohtaa se ottaa aikaa palautuakseen normaalimuotoonsa. Eikä se kerro siitä, että säkki olisi rikkinäinen tai huono, vaan se on sen tapa reagoida lyönteihin. Minä olen nyrkkeilysäkki.

image(40)Perusonnellisuuteni ei katoa, eikä tule koskaan katoamaan, uskon. Tiedostan aina, joka hetki olevani etuoikeutetussa asemassa asuessani oikeusvaltiossa ja olevani fiksu, ehkä jopa jokseenkin lahjakas sekä kunnianhimoinen. Omaan Suomessa kaikki mahdollisuudet menestyä ja voin tehdä elämälläni juuri niin kuin haluan. Tätä mahdollisuutta ei ole kaikilla, ei edes monella maailmassa. Siksi olen huonoinakin aikoina aina perusonnellinen. Mutta normaalisti olen tähän perusonnellisuuden päälle vielä onnellinen. Tykkään herätä aamuisin töihin ja tykkään suunnitella tulevaisuuttani ja unelmoida asioista, joita haluan. Tämä onnellisuus on tuntunut viime aikoina olevan aivan hukkateillä. Kun joku kysyi, mitä aion tehdä ensi viikolla tai vuoden päästä, en osannut sanoa, enkä halunnut edes miettiä.

Se, mihin tällä syväluotaavalla romaanillani olen tulossa on se, että nyt aivan viime päivinä tuntuu, että olen saanut sen oikean kateissa olleen elämänriemuni takaisin. Ja siitä pidän! Olen nähnyt lähipiiristäni selkeästi sen, kuinka passivoituminen ja negatiivisuuteen vaipuminen tuhoaa ihmistä. Se vie pohjan kaikelta, mitä on rakentanut. Krooninen alakuloisuus on erittäin raskasta katsella ja varmasti vielä raskaampaa kokea. Ja sitä en omalle kohdalleni ikinä halua.

Viime päivinä olen istunut ja miettinyt, että vitsi, pitäisköhän vähän sisustaa, pitäiskö lähteä Ikeaan? Pitäisköhän varata matka sinne ja tonne ja pitäsköhän lähteä kisaamaan pian? Pitäisköhän soittaa sille kaverille kun ei olla hetkeen puhuttu ja voisin muuten lähteä nyt myös lenkille! Nämä ajatukset kuukausi sitten olisivat olleet aivan absurdeja, mutta nyt pikkuhiljaa normaali, vahva ja itsenäinen Sonja saa taas vallan. Hei jee!

Eikä mulla ole elämässäni kaikkea, mitä haluaisin. Ei mulla ole kaikkea, eikä koskaan tule olemaan kaikkea. Mutta niitä puuttuvia asioita murehtimalla koko elämäkin muuttuu yhtäkkiä puutteelliseksi. Itsellä olevia asioita arvostamalla päivä näyttää taas paljon kauniimmalta. En ole ikinä ollut ihminen, joka ei anna anteeksi tai katkeroituu muiden tai omista virheistä. Olen aina ollut se tyyppi, joka antaa anteeksi kaikki maailman teot ja etenee omista ja muiden virheistä viisastuneempana eteenpäin. Se ihminen olen ollut, se olen jälleen nyt ja se aion aina ollakin. Näistä asioista oma itsetuntemukseni koostuu ja hetken jo ajattelin, että kuka minä oikeasti edes olen, jos en osaa enää olla se sama hymyilevä Sonja?

image(39)Tästä ikävästä, mutta suht lyhyestä, ajanjaksosta olen oppinut sen, että itselle ei pidä olla liian ankara. Omaa päätä ei saa hoputtaa tekemään asioita, jotka tuntuvat vastenmielisiltä, eikä ratkaisuja, jotka tuntuvat epävarmoilta. Vastoinkäymisistä voi oppia, mutta omalle alakuloisuudelle pitää antaa myös aikaa. Onnellista viikkoa <3

Hyvästi, Freddyt!

Tuossa viimeksi vikisin, että kun ei löydy meikäläisen vartalolle housuja, ei sitten piru vie millään! En oo valehtelematta viimeseen pariin vuoteen käyttänyt rehellisiä farkkuja. Koska ei vaan ole löytynyt!

Olen perfektionistiluonne ja se välittyy myös farkkujen ostoon. Pitää olla äärimmäisen mukavat sekä hyvännäköiset. Kapeat lahkeet, kireät, mutta joustavat, korkeavyötäröiset, takaa istuvat, kivat taka-taskut, ei-tyhmän näköinen etuosa, niillä pitäisi päästä kyykkyyn ja hyvä hengailla. Tämän litanian olen ladellut useaan otteeseen myyjille ja olen vastaukseni saanut hämmentyneen katseen ja lauseen ”öö, joo.. katotaas..”. Lopuksi olen kävellyt kaupasta ulos tyhjin käsin ja avannut Freddyjen nettisivun, sadannen kerran. Freddyt on hyvät päällä, eikä ne kovin rumatkaan ole. Mutta ei ne ole farkut. Ei ne ole niin siistit, että voisi pitää jossain tilaisuuksissa. Kesällä olen käyttänyt paljon maksimekkoja ja haaremihousuja, eikä paljoa ole ollut ongelmia. Mutta oishan se kiva kun ois farkut. Jotka menisi päälle. Eikä puristaisi.

Ja nyt mää löysin!!

image(7)Nimittäin Levikset. On meinaan hyvät! Joten, jos joku muukin on kyykännyt takapuolensa kasvuun, suosittelen näitä farkkuja. Levikseltä löytyy treenatulle kropalle tarkoitettuja farkkuja, joiden muotoilu ei lätistä takaa, eikä purista mistään. Ja ikuisena Freddyjen ystävänä arvostan myös mukavuutta ja nää on meinaan kivan tuntuset päällä!

Farkkujen löytämisen kunniaksi pidänkin tänään herkkupäivää, ulos syömään ja leffaa ja jälkkäriä ja kaikkea (ok, oisin pitänyt ilman farkkujakin)! Treenimotivaatio on jälleen löytänyt aivan huippunsa ja aattelinkin jo innostuksissani kuvata jonkinlaista reeniä teille, kuvilla tai jos ihan sekoan niin videolla. Oisko kiinnostusta?

image(6)Vaikka treenaaminen on aina kivaa, välillä tulee semmosia ihan käyrän huippuja, jolloin voisi tykittää aamusta iltaan treeniä ja vetää väleissä vaan tuplatehoilla kaikenmaailman proteiinisupersheikkipirtelöitä ja elää oman elämänsä fitnesstähtenä!

Oikein mukavaa viikonloppua!