Uusi alku

Moi. Terve. Hei? Miten aloittaa postaus yli kuukauden totaalihiljaisuuden jälkeen? Sori? Hmm, heippa! (tekopirtee)

imageSuhteeni blogiini on ollut kuin mikäkin onneton on-off-suhde, jonka kiemurat ovat järjen tavoittamattomissa.

Viikko 1 ilman blogia: Ei voisi vähempää kiinnostaa. Ei enää ikinä, ikinä, ikinä. En halua nähdä enää yhtäkään blogia ikinä.

Viikko 2: Käyköhän kukaan enää mun blogissa? Pitäiskö vähän vilkasta kävijämääriä… Hmm, ei.

Viikko 3: Olihan meillä hyvätkin hetket blogin kanssa.. Mikä siinä edes meni pieleen? Meillähän oli tosi kivaa! Pitäisköhän antaa mahdollisuus ja palata yhteen?

3 ja 4 viikon välissä luin jostain Fitfashionin blogista, että on todella ärsyttävää ja vaikeastiluettavaa, jos bloggaaja kursivoi tekstinsä keskelle. Jestas!! Niinhän mää oon aina tehnyt!! Siinähän se menikin pieleen. Noni, hieno homma, kiva nyt sitten.

Viikko 4: Ei sittenkään. Ei toivoa.

Viikko 5: Mitä jos kuitenkin? Kiinnostaakohan ketään enää? Pitäiskö kursivoida teksti vasempaan reunaan?

Mietin huhtikuun alussa blogiani. Mietin, mitä siltä haluan ja mihin suuntaan sitä haluan viedä. Minkälaista blogia haluan pitää ja minkälaisen kuvan annan tahtomattani itsestäni sen kautta. Kuulostanko minä itseltäni blogini kautta? Kuuluuko minun oma ääneni tästä? En oikein tiennyt. Lueskelin muutaman viime postaukseni läpi, ja ei. Ei kuulostanut minun kirjoittamaltani. Vaan joltain todella töksähtelevältä ja epämotivoituneelta kirjoitukselta. Silloin päätin pitää tauon. Mietin jopa jonkin aikaa, että lopetan kokonaan. Miksikö?

Vaikka moni ei ehkä uskoisi, olen erittäin herkkäsieluinen tyttö. Saatan pillahtaa itkuun, kun luen kehitysvammaisten parisuhteesta tai kun elokuvassa ihmiset eroaa. Osaan olla kova, mutta todellisuudessa kutsuisin itseäni todella tunteelliseksi. Olen viime aikoina ollut todella pettynyt ihmisten nettikäyttäytymiseen, enkä ole omani lisäksi halunnut avata monia muitakaan blogeja, koska tunnen välillä niin kovaa surullisuutta bloggaajien puolesta ilkeästä kommentoinnista. Vaikka suosio tuo myös negatiiviset puolet esiin, en ikinä voi ymmärtää ihmisten pahantahtoisuutta, joka korostuu internetin anonyymimaailmassa. Olen halunnut ummistaa kaikelta silmäni.

En ole kokenut halua kirjoittaa blogia ja siksi päätin viimeisimmän postauksen jälkeen, että olen hiljaa niin kauan kun haluan. En halua tehdä tästä pakkopullaa ja kirjoittaa huonoja juttuja vain siksi, että joku siihen velvottaisi. Olen joutunut tekemään ikäviä päätöksiä, esimerkiksi luovuin yhteistyöstäni Tampereen Calisthenicsin kanssa, koska en halua sitoa itseäni remmillä kiinni blogiini. Jos kirjoitan silloin, kun on pakko haluamisen jäädessä taka-alalle, kirjoitusteni taso ja innostus laskee, niin kuin viime aikoina on mielestäni käynytkin.

Lisäksi en ole ikinä päässyt käsiksi siihen ajatusmalliin, että olen julkisen arvostelun kohteena, vapaana riistana, jota voi ampua kun siltä tuntuu. Vaikka tokihan tämä on luonnollinen jatkumo siihen, että kirjoitan julkista blogia ja kilpailen ulkonäkölajissa. En kuitenkaan ole tottunut siihen, että tuntemattomat ihmiset voivat sanoa minulle aivan mitä tykkäävät. Ihmisiltä tuntuu katoavan puolet kohteliaisuudesta ja huomaavaisuudesta, kun joku harrastaa fitnesskilpailua. Kateeksi ei käy julkimoiden ammatin kääntöpuolia.

”Suomalainen on outo lajike. Lajin edustajilla on lähes ilmiömäinen kyky löytää aina negatiiviset puolet asiasta kuin asiasta. Toisaalta suomalaisessa yhteiskunnassa tuskin pärjäisi ilman tätä kykyä. Työläisten aamupalavereissa keskustelu syntyy työajoista, asiakkaista ja työkaverista valittamisesta, nuorten kevyt jutustelu muodostuu vanhempien idoottimaisuuden ja oman ulkonäön valittamisesta. Yleinen käsite on, että ihminen on normaali valittaessaan ulkonäöstään ohuista hiuksista epätasaiseen ihoon, ja jos taas sattuisi vahingossa kehumaan omaa peilikuvaansa, tuomitaan armotta itserakkaaksi ja ylimieliseksi. Nukkumisesta valittaminen on myös helppo tapa virittää keskustelua vähän tuntemattomammankin kanssa: aamulla valitetaan, kuinka huonosti nukkui, koska oli niin kuuma ja kova tyyny, päivällä valitetaan, kuinka paljon väsyttää ja illalla on normaalia valittaa, ettei väsytä yhtään. Jos suomalaiset eivät valittaisi, mistä me sitten puhuisimme?”

Näin kirjoitti Sonja 15v. Lempäälän-Vesilahden Sanomiin kolumnissaan. Kirjoitin lehteen muutaman vuoden ajan Lempäälässä asuessani. Selailin yksi päivä kaikki juttuni läpi, ja hämmentävää oli, että olen monista asioista edelleen tismalleen samaa mieltä. Yllä oleva pätkä sopii suoraan blogi- ja kommentointikulttuuriin, jossa liian usein avataan suu vain silloin, kun on jotain ikävää sanottavaa. Toinen silmiin pistävä havainto kolumneistani oli se, että ne olivat aika kärkkäitä. Provosoivia, jopa. Esimerkiksi yhdessä kirjoituksessani mollasin vanhempia, jotka lellivät lapsensa pilalle ja sitten miettivät myöhemmin, miksi nuoret ovat nykyään niin uusavuttomia.

Hyvä juttu se oli, ei siinä! Mutta auta armias, jos sen nyt julkaisisin tänne, netin ihmeelliseen maailmaan, kaikkien nähtäville. Minut poltettaisiin alta aikayksikön roviolla. Kärkkäiden kolumnien havainnosta tein suoran johtopäätelmän: en ole pelännyt.

En ole pelännyt, mitä pikkukuntani naapurintädit ja -sedät sanovat tai ajattelevat. En ole miettinyt, että voinkohan nyt kirjoittaa noin tai näin, vaan ole pistänyt menemään suoraan sydämestäni tekstiä, jonka takana olen seissyt selkä suorana. Kirjoitukseni eivät sisältäneet kolmeatoista eri näkökulmaa asioihin, eikä siinä pyydelty anteeksi vähemmistöiltä ja toisinajettelijoilta. Alla oli vain oma kuvani ja nimeni. Thats it. Lehdessä ei ollut kommentointiboksia, johon kaikki maaseutujuntit kirjoittaisivat peitenimellä, että oletpas idiootti, eikä kukaan minulle suoraan päin kasvojakaan tullut sanomaan muuta, kuin että olipa hyvä teksti.

Blogin pitämisen kautta kirjoituksiini on selkeästi hiipinyt pelko. Aivan taka-alalta huomaamattani. Nyt vasta, kun alan sitä miettimään, tajuan sen. En ole aina kirjoittanut sitä, miltä todella tuntuu, koska olen pelännyt jonkun pahoittavan mielensä ja kokevan oikeaksi tulla haukkumaan. Olen saattanut pohtia tuntikausia muita näkökulmia tekstiini, ettei kukaan pääse iskemään porsaanreiästä. Joskus olen jopa jonkun tekstin poistanut, koska mielipide on ollut ”liian jyrkkä” blogimaailmaan. Aika tyhmää, eikö? Mielestäni todella typerää siihen nähden, että kaikkia ei kuitenkaan voi miellyttää ja aina joku Pirkko, jolla lukee Facebookissa koulutuksessa ”Elämän kova koulu” keksii ilkeilyn aiheen jos niin haluaa. Miksi siis pelätä?

Suomalaiset ovat tosiaan outo lajike, kuten kuusi vuotta sitten olen myöskin todennut. Pelätään ja kyräillään.

/srv/www/fitfashion wordpress/releases/20150429070043/app/wp content/uploads/sites/73/2015/05/IMG 9245

Halusin nyt kuitenkin aloittaa alusta blogini kanssa. Haluan tuoda tähän blogiin enemmän energiaa kuin marinaa ja olla tämän kanssa tosissani (ihan kuin taas puhuisin parisuhteesta). Olen muistutellut itselleni, minkälainen innostus meikäläisellä oli tähän aloittaessani ja mitä kaikkea hyvää se on tuonut mukanaan. Toivon, että joku siellä vielä pyörii mukana ja antaa anteeksi hiljaisuuteni! Tiedän, että bloggaaminen on vastavuoroisuutta ja siksi olenkin kokenut huonoa omatuntoa ollessani hiljaa.

Kerron myöhemmin tarkemmin kuulumisistani. Oikein mukavaa maanantaita!

sonja

4 vastausta artikkeliin “Uusi alku”

  1. Hitto, tää teksti oli just sitä mitä itsekin viime vuoden loppupuolella mietin. Missä vaiheessa mun blogi alkoi kumartelemaan joka ikiseen suuntaan ja ottamaan kaikkien mielipiteet huomioon niin paljon että unohdin omani? Aina joku pahoittaa mielensä jostain. Ja vaikka ei olisikaan mitään mistä pahoittaa mielensä niin kyllä sellainen aivan varmasti sitten keksimällä keksitään. Mä sitten päätin että lopetan kaikkien miellyttämisen koska en pitänyt sellaisen blogin kirjoittamista. Tuloksena se, että välillä kunnon paskamyrsky on irti kun tartun johonkin aiheeseen, mutta se on myös ollut paljon mielenkiintoisempaa kuin kirjoittaa hajutonta, mautonta ja väritöntä blogia.

    Netissä vaan jotenkin melkein helpommin ottaa itseensä tyhmistä kommenteista ja trollauksista, koska ei näe kuka niiden takana on. Musta ainakin tuntuu niin, sillä tiedostan että livenä jos joku tulisi saman sanomaan niin varmasti lähinnä naurattaisi. Tai kävisi toista sääliksi. Mutta netissä sitä ei näe miten säälittävä toinen mahdollisesti on.

    Sun blogia on ollut kiva lukea ja mielipiteesi ovat oikein tervetulleita blogimaailmaan jossa suurin osa ei uskalla kertoa mitä ajattelevat. Toivottavasti löydät taas kipinän jostain 🙂

    http://www.punttimimmi.fitfashion.fi

    • Totta joka sana! Netissä kommentointi on tosiaan siitä ikävää, että kun toista ei näe niin pystyy sanomaan asiat tosi ilkeästi ja toiseksi, asiat usein ymmärtää väärin, kun ei näe toista ihmistä. Mutta niinhän se vaan on, kuten itsekin totesit, että jos blogia kirjoittaa, niin eihän sitä nyt voi muiden ehdoilla tehdä! Mieluummin myrsky kuin tylsä blogi 😉

  2. Mielestäni siinä ei ole mitään väärää, että olet jättänyt julkaisematta tekstin, jonka ajattelet ”loukkaavan jotain ihmisryhmää tai vähemmistöä”, eikös se vain takoita, että olet esimerkillinen? Juurihan sanoit, että sinua inhottaa nykyinen netti kulttuuri ja sen negatiivisuus. Minua puolestaan inhottaa se kuinka kärkkäästi ja tuomitsevasti osa bloggaajista kirjoittaa asioista pohtimatta sen pitempään. Se ei kerro mistään muusta kuin tyhmyydestä ja tiedon puutteesta.
    Kun kirjoittaja pystyy tarkastelemaan asiaa eri näkökulmista ja huomioimaan puolesta ja vastaan argumentteja, sekä lopuksi perustelemaan oman mielipiteensä tästä huolimatta kertoo se todella ihmisen älykkyydestä. En pidä ollenkaan siitä, että elämässä kuljetaan omassa pikku kuplassa laput silmillä, asiat eivät ole ikinä niin mustavalkoisia, kuin millaisina ihmiset ne esittävät vaan vaaditaan hiukan omaa kriittistä ajattelua. Populistiset blogikirjoitukset herättävät ehkä huomiota mutta eivät aina siinä hyvässä, eikä vierailijoiden pitäisi olla se itse tarkoitus.
    Mielestäni en näkisi heikkoutena ollenkaan tätä nykyistä kirjoitus tapaasi verrattuna yläaste ikäiseen. Olet kasvanut ja kehittynyt ja tajunnut elämän olevan monimutkaisempaa, kuin miltä se teini ikäisen silmin näyttää. Tottakai myös sinun pitää ilmaista mielipiteesi, mutta siinä ei ole mitään vikaa, jos sen haluaa tehdä perustellusti ja uskottavasti toisinkuin suurin osa blogi kirjoittajista tällä hetkellä…

    • Tietenkään tarkoitukseni ei ole ikinä, ei sitten 15-vuotiaana eikä nyt, ketään tarkoituksellisesti loukata. Tällä lähinnä tarkoitin sitä, että joskus sitä ei uskalla mielipidettään ilmaista, koska inhottaa se myrsky, mikä saattaa nousta.

      Blogin kirjoittamisesta olen sen oppinut, että sillä ei oikeasti ole väliä välillä, mikä se mielipide on. Se on aina väärä jonkun mielestä. Ja todella inhottavaa on kirjoittaa myös sellaista tekstiä, missä pyytelee anteeksi sitä, mitä mieltä itse on asioista. Siitä tulee tylsää luettavaa. Fiksu pitää aina olla, mutta sitä varten blogeja ihmisillä on, että voivat kertoa todellisia ajatuksiaan. Ei vain niitä ajatuksia, mitä ihmiset haluavat kuulla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta