Antifitness-fitnesskisaaja

Ainiin, mulla on muuten blogi.

Tän tajusin tänään kun tulin kotiin. On ollut aika hiljaista täällä päin, i knooow.. Kävijöitä kuitenkin nähtävästi käy yllättävän paljon siihen nähden, että täällä ei liiku muu kuin Fitfashionin bannerin vaihtuvat mainokset. Siispä avasin blogin ja päätin tehdä ihan rehellisen kuulumispostauksen.

Mulla ei viimeiseen 2-3 viikkoon oo ollut mitään annettavaa tälle blogille, koska kaksi ensimmäistä viikkoa remontoin uutta asuntoani niin kovalla tuhinalla, etten kerennyt edes salilla käymään. MINÄ! Minä, joka priorisoin aina salin kaiken edelle. Niin minä en. mennyt. salille. kokonaiseen. viikkoon. Sitten kun vihdoin sain tapetit revittyä ja seinät valkoisiksi, mikäs muukaan, kun TADAA! FLUNSSA! Ja sehän kellisti viikoksi sänkyyn. Kuumehöyryissäni sitten muutin tavaroita oikeaan osoitteeseen ja tein muuttoilmoituksia sinne tänne osoitteisiin.

IMG_8358Nyt on kuitenkin kaikki suht reilassa, ja me like tästä asunnosta! On paljon kivempi kyllä löhöilläkkin vaan himassa, kun on siisti ja kiva koti.

IMG_8355IMG_8362IMG_8363Muuttorumban keskellä vetäsin myös pidennetyn viikonlopun Tallinnan kylpylälomalla, mikä tuli kyllä ihan tarpeeseen. On tuntuneet hermot, niin omat kuin läheistenkin, olleen aika koetuksella tässä muuttohommassa.

IMG_8254IMG_8175Ja viimeistään tämän mun Tallinnan hotelliaamupalakuvan jälkeen joku varmasti miettii, että miten nää sun kynttilät ja kroisantit nyt liittyy millään lailla fitnekseen. Mikä tää sun treeniblogi nyt oikein on olevinaan? Niin. Siinä on kysymys, mikä osittain selittää blogissani tapahtunutta lamaa. Olen viimeisen kolmen viikon aikana kokenut itseni erittäin anti-fitnekseksi, enkä koe, että mulla olisi ollut mitään annettavaa blogille, jossa suurin osa lukijoista oletettavasti kuitenkin haluavat lukea treeneistä ja fitnessmaailmasta.

Mä olen elänyt tässä elämää, mikä ei millään lailla liity fitnekseen, ja samalla kuitenkin jokainen asia liittyy. Välillä hipelöin kisabikinejäni ja mietin, mikä valtava fitnesmoodi oli päällä puoli vuotta sitten. Olin kisojeni kanssa sellaisessa parisuhteessa, ettei siihen väliin olisi päässyt mikään eikä kukaan. Ja muistelen erittäin suurella lämmöllä tätä aikaa. Voisin sanoa, että parhaita kokemuksiani elämässä. Tällä hetkellä kuitenkin pyörii normaaliarkeni, joka on omasta mielestäni mahtavaa. Viime viikolla aloitin pienimuotoisen ja lyhytkestoisen painon karistelun (en pysty käyttämään tässä yhteydessä sanaa dieetti, koska sen todellinen merkitys valkeni itselleni kisadieetin aikana 😀 ), joka on vain sitä varten, että voin itse paremmin kehossani. En halua kerryttää rasvakerrosta, joten otan ohjat käsiini.

Niin kutsuttu offikausi on monelle kisaajalle sellaista välivaihetta. Ei ole oikein mitään sanottavaa, eikä mitään kerrottavaa. Osalla ihmisistä tietysti elämä rullaa ainoastaan fitneksen ehdoilla, mille nostan hattua, mutta omani ei. Kaiken aikaa takaraivossa on sammumaton palo kisaamiseen, ja koko ajan tiedostan ensi vuoden tavoitteeni. Nyt kun pääsen treenaamaan taas flunssan jälkeen, niin eilen kuulemani järkyttävän Antti Tuiskun uuden biisin sanoin, peto on irti! Haha. Kehityksen halu on valtaisa ja treenimotivaatio korkea.

Silti. Haluan olla rehellinen, ja voin kertoa, että ainakin omalla kohdallani on välillä erittäin haastavaa kirjoittaa fitnessblogia, kun elämässäni ei tapahdu suuria fitneksen ryöpyttämiä käänteitä. Fitnesskilpailijan treenikausihan on oikeasti aika yksitoikkoinen. Eat, sleep, workout, repeat.

IMG_8373Nyt viime viikollahan media sai myllytettävää, kun Tiina Kasvi kärysi dopingista. Myönnän, että omakin mielenkiinto kohosi hetkellisesti asiaa kohtaan, mutta sen jälkeen kun luin jonkun järjen jättiläisen kommentin Iltalehden sivuilla, en halunnut lukea enempää. ”Ei tainnut Kasville pelkät kasvit riittää, vaikka taitaa päästä olla vihannes!!”. Mm. Niin. Mitäpä tuohon nyt sanoisi.

Jos multa kysyttäisiin, en ole dopingin puolesta enkä vastaan. Omalle kohdalle ei toki tule kysymykseen, enkä oikeasti edes usko sen auttavan omaan lajiini mitään. En kuitenkaan missään nimessä tuomitse käyttäviä. Mielestäni on typerää, että fitnesslajien kärkipäistä kohutaan niin helevastisti. Jokainen ihminen maan päällä tietää, että missään kilpaurheilussa huipulla et pärjää ilman jonkinlaista dopingia, eikä huippukilpaurheilu ole verrattavissa terveelliseen elämäntapaan. Niin se vaan on, ja se on jokaisen oma päätös. Jos seisot rivissä lavalla likkojen kanssa, jotka ovat sua puolet isompi ja haluat oikeasti pärjätä, vaihtoehdot ovat vähissä. Etenkään nainen ei voi määräänsä enempää lihasmassaa puhtain keinoin saada, miehet enemmän, mutta toki raja tulee sielläkin vastaan jossain kohtaa. Jokainen tekee omat päätöksensä elämässä.

Mutta nyt. Päätän tämän epämääräisen paatokseni. Palaillaan!

Illuusio ja ulkonäköpaineet

Tänään (monien tuhansien muiden päivien lisäksi) ihastelin Michelle Lewinin Instagram-kuvia. Jos joku nainen on omaan silmään täydellinen, niin tämä muikkeli kyllä ehdottomasti. Hullaannuin tästä tytsystä niin pahasti, että postasin hänestä instagrammiin kuvan, joka oli todellinen #mondaymotivation itselle, kun menen vetämään tänään Sampon kanssa jalkatreenin. Olen ollut nyt melkein viikon treenaamatta ja täytyy kyllä sanoa, että ei ole mua varten tämä treenittömyys. Ihan liikaa energiaa koko ajan ja oikein tunnen luissani, kuinka mun pienet lihakseni surkastuu!! Haha. Treenaamattomuuteen on ollut kuitenkin hyvin järkevä selitys, eli teen tässä uuden kotini remonttia ja muuttoa ja työn ja remontin yhteissumma vie kyllä kaiken ajan. En oo edes muistanut, minkälainen rumba tässä muuttamisessa on!! Jäätävää. Huonekorkeus uudessa kämpässä on 4,25m, ja kun kaikki seinät pitää repiä ja maalata, niin kyllä pienen tytön päivät menee melkeinpä siihen. Oon kuitenkin innoissani ja saattaa olla, että tästä fitnessblogista kuoriutuu vielä orastava sisustusblogi kun oikein intoudun!! Haa, no toivottavasti ei kuitenkaan.

IMG_8121

Ihanaihanaihanaihanaihana!

Takaisin aiheeseen kuitenkin, elikkä Michelle Lewinin kuviin. Jokainen tietää sen tunteen, kun on ihaillut jonkun tytsyn (tai pojan) kuvia netissä ja katsonut, että ei hitto, mikä kunto. Sitten kun vuosien tuijottelun jälkeen näkee tämän henkilön kävelevän kadulla, katsoo silmät suurina, että MITÄ?! Tuossako se nyt on? Tuon näköinen? Eihän tuo näytä miltään? Missä se jäätävä takalisto, mikä kuvissa on?

Illuusiota. Jokainen nainen tietää, miten ottaa itsestään hyvä kuva. Kukaan ei postaa kuvia, joissa näyttää vajaalta kaljuuntuvalta rouvalta, jolla vähän hyllyy lantio sieltä täältä. Kuvakulmat, kuvanmuokkaus, tervetuloa vuosi 2015! Kisaajille aina toitotetaan, että älkää luottako kuviin. Älkää katsoko kilpasiskojenne kuvia ja vertailko itseänne niihin. Ja silti joka ikinen tekee niin. Ja sitten panikoidaan, ahdistutaan, ei musta oo tähän, en pärjää, ei hitto mitkä olkapäät tolla on. Itketään ja aletaan syömään suklaata puolen vuoden itsekuria tihkuvan dieetin jälkeen.

Itse olen törmännyt tähän illuusion särkymiseen niin monesti, etten enää usko mihinkään, mitä en omin silmin näe. Michellen kuvia tiiraillessa kuitenkin hartaasti toivon hänen näyttävän oikeasti tuolta, mitä videotkin antavat kyllä ymmärtää. Olisihan sääli, jos tuollainen täydellisyyden huipentuma paljastuisikin kapeareisiseksi tytön tylleröksi, jolla on hyvä photoshoppaaja käytössään.

Illuusio kärjistyy kisapäivänä. Näin kilpailijana luulee jokaisen ymmärtävän, että en näytä samalta jokaisena vuoden päivänä, kuin mitä kisapäivänä näytin. Onneksi. Mutta niin ei ikävä kyllä ole. Seison edelleen vahvasti sen takana, että fitness ei aja ketään itsessään syömishäiriöön, eikä mikään laji tai lajin edustaja ole vastuussa jonkin ihmisen vartalonkuvan muokkaantumisesta. Siitä kuitenkin olen ehdottoman samaa mieltä, että fitnesslajit tuovat varmasti monelle, etenkin nuorelle, ulkonäköpaineita. Tytöt, jotka eivät ole sisällä lajissa, eivät välttämättä ymmärrä, että ei kilpailijat todellisuudessa halua olla kaiken aikaa sen näköisiä kuin kisapäivänä ovat. En minä ainakaan. Kun omaa lihasta, kisakunto näyttää paremmalta ja parin kilon päässä kisakunnosta pystyy oikeasti olemaan elämällä fiksusti ympäri vuoden. Itse olin aikamoinen juoksutetun koiran näköinen, vaikkakin voin hyvin silloin ja voin hyvin edelleen. Lihasmassani oli melko vähäinen, ja sen takia kireänä näytin hyvin pieneltä. Kuitenkaan, lavalla en niinkään. Lava toi illuusion.

Tässä. Tämä kuva on muutama päivä ennen kisoja. Aikamoinen ruikku. En ole nähtävästi edes ehtinyt hiuksia harjaamaan. Busy fitness athlete life!!

IMG_8129Ja tässä. Kuva kisoista. Pari päivää edellisen kuvan jälkeen. Mitä tässä välissä on tapahtunut?

IMG_8126Hiilaritankkaus

Kisaan valmistautumisia on varmaan yhtä monta kuin kisaajia, joten mitään tiettyä kaavaa ei ole. Itse aloin kisapäivää kohti tankkaamaan vähitellen enemmän hiilaria kuivaan kroppaan. Riisikakkuja, hedelmiä, pilttiä, riisiä, puuroa, näitä ainakin muistaakseni. Hiilaritankkauksen idea on saada ISOT LIHAKSET TÄYDEN NÄKÖISIKSI. 😀 Toimitus huom. isot lihakset ovat tässä yhteydessä erittäin suurella sarkasmin äänellä kirjoitettuja. Omalla kohdallani tankkaus toimi siten, etten näyttänyt ihan niin ruipelolta, kun sain vähän hiilaria koneeseen.

Kisavärit

Ihoon levitetään omassa tapauksessa pari kolme kerrosta tummaa kisaväriä, ja tumma väri saa tunnetusti lihat erottumaan paremmin. Valot lavalla ovat niin kovat, että ilman värejä ei varmaan edes kisaaja näkyisi. Tuomarit vaan huutelisivat ”kilpailija Korpela lavalle, KORPELA LAVALLE!!” kun meikäläistä ei erottaisi takakankaasta.

Lavavalot

…ovat kirkkaat, kuten todettiin. Hyvät valot saavat ihmisen näyttämään aina paremmalta.

Kisa-asu

Kilpailubikinit teetetään kilpailijaa varten ja niiden tarkoitus on korostaa oikeita kohtia. Itsellänihän tämä meni mönkään paremman kerran, kun takaosa oli liian ison näköinen. Minulle rekisteröinnissä sanottiin, että tuo takaosa on aika pieni, että liimaa sitten kunnolla kiinni, että se menee läpi. No, minähän liimasin ja koko ajan nypin sitä alaspäin, ettei vaan ole liian pieni. Ja tulos: takaosa liian iso. En valehtele edes itselleni, kun sanon, että olisin saanut takaposestani paremman paremmalla takaosalla. 🙂 Mutta anyway, bikinit kuitenkin ovat sen malliset, että niiden tehtävänä ainakin olisi tehdä takapuolesta pyörempi ja monella olemattomista rinnoista isommat.

Poseeraus

Olen paasannut mm. edellisessä postauksessa poseeraamisesta. Oikeilla asennoilla saadaan luotua oikeat mittasuhteet vartalolle ja peitettyä monia heikkouksia. Omaa fysiikkaa imartelevat asennot saavat fysiikan näyttämään paremmalta kuin mitä onkaan.

Itsevarmuus

Kilpailijoille opetetaan itsevarmuutta, jonka pitäisi säteillä lavalla. Harva kävelee kadulla tai baarissa samaan tyyliin kuin millä itsevarmuudella neppailee lavalle. Itsevarmuus kiinnittää huomion ja ylimenevä itsevarmuus tuo katsojalle olon, että kisaaja olisi parempi kuin mitä todellisuudessa on. Monta virhettä voi kisatilanteessa saada anteeksi, kun osaa esiintyä ja näyttää siltä, että tietää olevansa paras. Tuomaritkin ovat vain ihmisiä.

Eli ei, emme maalaa vatsalihaksia tussilla tai vedä jotain ufomömmöjä lavan takana, mutta kyllä silti jonkinasteista illuusiota luodaan. Tämä on syy, miksi kenenkään ei pitäisi vertailla itseään kisakuviin, kaverin kisakuviin tai ylipäänsä mihinkään kuviin. Motivaatiota haen niistä itsekin, mutta milloinkaan en mieti, että miksen mä näytä tolta ympärivuotisesti. Koska eivät he näytä itsekään.

Mukavaa alkavaa viikkoa, meitsi palailee taas heti kun vaan remontin pyörteistäni kerkeän!

IMG_8131Loppuun vielä yksi Michelle. Kattokaanysitä! Voi moro!