Mulle kaikki nyt niinkun heti ja mieluiten samantien

Oon tässä viime päivinä miettinyt, että on se nyt oikeasti jumankekka kun ei kehity.

Tai siltä ainakin tuntuu. Uskon, että jokainen salilla kävijä pystyy samaistumaan tunteeseen, kun katsoo peilikuvaa, ja miettii, että hitto, tuolta mä näytin vuosikin sitten. Tismalleen samalta. Ei muutosta. Samat puutteet, eikä minkäänlaista parannusta. Siinä kun sitä aikansa seisoskelee tuijotellen itseänsä, sitä alkaa miettimään, että mitä mä oikein edes touhuan siellä salilla kun mitään ei tapahdu. Sopiskohan mulle joku muu laji, kannattaiskohan keskittää energiansa johonkin muuhun, joka kantais jopa hedelmää.

llllhgfMutta ei. Silti, jopa niinä epätoivoisinä päivänä sitä hilaa takalistonsa kyykkytangon alle. Oon ottanut tässä oikein sydämenasiakseni miettiä, teenkö jotain väärin kun kehitys on niin hidasta. Syönkö liikaa, syönkö liian vähän. Pitäisikö mun treenata kovempaa? Miten voisin tästä treenata kovempaa rikkomatta itseäni? Onko ruokavalioni ja elämäntapani optimaalinen?

Näitä kysymyksiä latelin tänään sydämeni pohjasta tukipilarille nimeltä Sampo. Olen nyt siinä pisteessä treeneissäni, että nyt pitää oikeasti alkaa tapahtumaan. Hiilarit on korkealla ja treenejä tulee viisi kertaa viikkoon satunnaisten aerobisten kanssa. Kroppa on palautunut jo dieetistä, enää ei sen varjolle voi laittaa mitään. Päätettiin Sampon kanssa nostaa ruokamääriä hieman ja katsoa, mitä tapahtuu. Toki minut painettiin taas hellästi, mutta tämäkästi maanpinnalle, ”ei se kehitys puolessa vuodessa tapahdu, ymmärrätkös”. No, ei niin. Mutta kun meitsi haluaa! Nyt. Heti. Tänne.

Aika ajoin pohdin myös päässäni sitä, treenaanko oikeasti tarpeeksi kovaa. Katselen isojen poikien treenejä ja mietin, laitanko kaiken peliin salilla. Näiden ajatusten pohjalta annan itsestäni aina vähän enemmän treeneissä, mutta jos olen rehellinen, olen sitä mieltä, että kauheasti kovempaa en voisi tässä kohtaa treenata. Teen sarjat niin loppuun kuin kykenen avun kanssa, kuitenkin järjen rajoissa. Voisin toki tehdä lähes itsemurhan jokaisessa treenissäni ja kouristella Wolffin lattioilla kuoleman ja oksennuksen välimaastossa, mutta se ei mielestäni ole tervettä treenaamista. Enkä tosissaan edes usko tämän metodin auttavan kehittymään optimaalisesti.

dfTeen jalkoja edelleen kaksi kertaa viikossa ja niille pyrin antamaan aina erilaista rasitusta. Tein dieettiajan paljon kaikenmaailman jumppaliikkeitä. Takapotkuja, ojennuksia, koukistuksia, hyppyjä, loikkia plaaplaa. Nyt olen jättänyt suurimman osan näistä pois ja keskityn rehellisiin vanhan liiton isoihin liikkeisiin, koska uskon niillä sitä lihasta kertyvän. Kyykkyä, SJMV, hackia, prässiä. Kyykystäkin on niin montaa eri variaatiota, että saisin jalat ojennukseen jo pelkästään niillä. Näiden takapotkujen tms. uskon olevan oikein mainioita lihaksen muokkaamisen keinoja. Saamaan pyöreyttä ja muotoa lihakseen. Omalla kohdallani en kuitenkaan omista vielä niitä lihaksia, joita muokata eri malliksiksi, joten hankitaan ne ensin ja keskitytään sitten hyppelehtimään.

lkjhOlen myös kehitellyt mitä erikoisempia supersarjoja treenien tueksi, kokeillut outoja liikkeitä ja alistunut tekemään monia asioita, mistä en ihan oikesti pidä salilla. Tämä kummallinen liike on muutes aika hyvä! Kun sen saa osumaan oikeaan kohtaan, tuntuu itsellä tosi hyvin takalistossa ja reisissä.

kkoNiin se vaan on, että tämä ei ole kärsimättömien harrastus ja itse omaan erittäin kärsimättömän luonteen. Match match!! Halu kehittyä on kuitenkin niin saakelin kova, että ei täällä hevillä luovuteta.

hyfJos jotain olen kuitenkin kisaamisesta oppinut, niin sen, että välillä kannattaa kuivatella kroppaa kuivalla valkkarilla! Se toimii!

Surullisten anonyymien surulliset kommentit

I-dont-want-to-live-on-this-planet-anymore-11372-1920x1200Siinä. Kaikki mitä on tällä hetkellä sanottavaa, on tiivistettynä yläpuolella.

Koska oon ennakkoluuloinen ja pessimistinen ihminen, oon aina ajatellut, että ihmiset on suurelta osalta erittäin vajavaista sakkia. Enkä siis lue itseäni tämän kuvauksen ulkopuolelle. Viime aikoina oon kuitenkin hämmästynyt ja jopa yllättynyt, miten vajaata porukkaa täällä oikeasti eleleekään.

Mulle on opetettu, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, voi pitää suunsa kiinni. Siinä on elämänviisaus, mitä kannattaisi jokaisen joskus miettiä. Päädyin eilen lukemaan jotain tietä parista bloggaajasta käytyä keskustelua erittäin laadukkailla keskustelupalstoilla, mihin ei tarvitse luonnollisesti kirjoittaa nimimerkiksi kuin ”Anonyymi”, ”Pena” tai ”Daiju”. En pysty tähän tekstiini ilmaisemaan, minkälaista kuvostusta näiden ihmisten keskustelu minussa herätti. Joskus tuttu bloggaaja sanoi, että häntä ällötti, minkälaista spekulaatiota hänen eroamisestaan käytiin netissä ja nyt todella ymmärrän, mitä hän tarkoitti. Mietin mielessäni selatessani foorumia, että mitä näiden ihmisten pienissä mielissä liikkuu, kun se sylkevät kaiken oman pahan olonsa tekstiksi kommenttiruutuun. Kuinka onneton täytyy ihmisolennon elämä olla, kun hän ruotii muiden anonyymien kanssa tuntemattoman ihmisen henkilökohtaisia asioita tietämättä edes faktoja? Mikä ihmisiä riivaa?

Oon pidemmän aikaa pistänyt merkille, mikä suunta osalla fitneksen harrastajilla tuntuu olevan. Kaava on suhteellisen yksinkertainen ja se menee kukatuinkin näin:

1. Ole nuori, mieluiten nainen, ja lähde tavoittelemaan kisamenestystä fitnesslajissa. Mieluiten bikinifitneksessä.

2. Käy yhdet tai kahdet kisat, ole joko huonossa valmennuksessa tai noudata itse ohjeita aivan vituralleen ja käytännössä tuhoa aineenvaihduntajärjestelmäsi. Jos sinulla sattuu olemaan kilpparin vajaatoiminta, lisäpiste siitä.

3. Lopeta dramaattisesti kisaaminen ja aloita blogi, jonka nimi voisi olla ”Vihaan bikinityttöjä”.

4. Julista blogissa sekä vastaantuleville ihmisille, kuinka fitness pilasi kaiken. Hauku erityisesti nuoria bikinikisaajia, jotka eivät tiedä mistään mitään ja haluavat harrastaa lajia, koska haluavat huonon itsetunnon parantamiseksi huomiota.

5. Älä pane missään tilanteessa merkille, että sinä olet ollut myös tämä nuori kisaajatyttö.

Tässä on kaava, joka on helppo toteuttaa ja saa paljon yleistä huomiota. Puoli maailmaa tekee aaltoa ympärilläsi ja hurraa huudot vain kaikuvat.

Surullisinta fitnesslajeissa on se, että kisaajia ja lajia ei hauku vain ulkopuoliset henkilöt, vaan myös itse harrastajat ja vanhat harrastajat. Kisaajia ruoditaan armotta netin palstoilla, blogeissa heitetään ”et tuu pärjään hiton ruikku”-kommenttia ja selän takana kepeästi jutustellaan, että on muuten kauhee toi ton kisakunto. Se on ihan normaalia. Provosoidutaan laihoista kisatytöistä sekä yhtä lailla isoista kehonrakentajanaisista. Molemmat huonoja. Sama pätee miehissä.

En tiedä, seuraako teistä joku Facebookin laatusivustoa Kehonrakennus ja Fitness. Jos joku seuraa, vilkaiskaa ihan huviksenne joskus hyvänä päivänä kommenttiboksia sivuston kuvien alla.

Järkyttävää sontaa.

Jokainen maalaisjärjen omistava ihmismieli ymmärtää, että huippu-urheilussa vedetään muutakin kuin kaurapuuroa ja vedetään keho äärimmilleen. Huomioikaa, jokaisessa. Monet kehonrakentajat kertovat aivan yleisesti haastatteluissa, että joka ikinen raskaan sarjan kehonrakennuksessa kilpaileva käyttää ties mitä. Jotkut entiset kisaajat kertovat jopa määriä ja aineita. Se on yleisessä tiedossa ja niin tehdään joka lajissa. Silti tältä palloltamme löytyy ihmisyksilöitä, jotka seuraavat tätä kehonrakennussivua ja kokevat silti asiakseen kommentoida hyväkuntoisten ihmisten kuvia:

Hyi että mikä hormonihirviö. Toivottavasti kuolee pian.

Joo’o, pelkällä ruisleivällä kasvatettu nuo lihakset, kyllä kyllä…

En ikinä haluaisi näyttää tuolta, hyi saakeli!!

Pilannut hormoneilla elämänsä. Ei tuu lapsia saamaan ja pääkin lahonnut käytön mukana.

tumblr_naavcdIOQi1snbrkko1_500Mun mielestä nämä kommentit on vähän saman tyyppisiä, kuin itse seuraisin Facebookissa ”Söpöimmät kissat”-sivustoa ja kommentoisin jokaiseen kissan kuvaan: ”hyi saasta miten karvainen, en ikinä haluisi tuollaista”. Just saying.

Olen itse kerran elämässäni syyllistynyt kommentoimaan ikävästi eräälle bloggaajalle. Tästä on monta vuotta enkä tarkalleen muista, mitä kirjoitin. Kommentti kuitenkin liittyi fitnessbloggaajan pohdintaan fitnesslajeista ja kommenttini (anonyyminä luonnollisesti) oli tarkoitettu suoranaisesti lyttäämään kisaajan mielipiteen. Bloggaaja vastasi ikävään kommenttiini hyvin asiallisesti ja perusteli mielipidettään vielä. Sen jälkeen tuli paha mieli. Mietin, miksi ihmeessä kommentoin näin tuiki tuntemattomalle ihmiselle. Katsoin tämän ihmisen kuvaa ja tajusin, että silkasta kateudesta. Siinä oli ihminen, jonka näköinen ja oloinen halusin silloin olla.

Tämä ymmärrys veikin minut pitkälle. Ymmärsin, että kateuden voi muuttaa motivaatioksi ja kateudesta voi oppia. Mitä sellaista tuolla ihmisellä on, mitä minä haluaisin? Miten pääsen tähän? Näiden pääni sisällä käytyjen keskustelujen jälkeen olenkin huomannut, kuinka paljon vihaa ja katkeruutta löytyy ihmiskunnasta ihan vain keskustelupalstankin välityksellä. Kuka tasapainoinen ja onnellinen ihminen muuten kommentoisi kellekkään, että olet muuten ruma ja tyhmä? Ei kukaan. Tavallaan on lohdullinen ja samaan aikaan surullinen ajatus, että näiden idioottimaisuutta huokuvien kommenttien takana on oikeasti todellisia ihmisiä, joilla on todellisia ongelmia. Tämä ajatus auttaa itseäni kohtaamaan kaikki lajini sekä itseeni kohdistuvat kommentit, mutta onhan se nyt aika surullista, eikö?