Kilpailujen jälkeinen tyhjyys

”Monesti elämyksiä hakevat urheilijat putoavat helposti tyhjän päälle, kun urheilu-uran jälkeen ei olekaan enää tarjotta aiemmankaltaisia elämyksiä. Tämä voi olla sekä altistava, että myös laukaiseva tekijä masennukselle.” -Urheilupsykologian johtava asiantuntija Niilo Konttinen

Vaikka ei puhuttaisi koko urheilu-uran jättämisestä, vaan pelkästään fitnesslajien parissa kilpailun jälkeisestä ajasta, seuraus on sama. Päätin kilpailupäivästäni itse vuoden 2013 kesällä. Yli vuosi sitten. Silloin päätin, että syksyllä 2014 on se hetki. Treenasin kuin hullu koko talven ja mätin ruokaa oikein työkseni. Toukokuussa 2014 aloitin dieetin. Joka päivä kiilto silmissä laskin tarkkaan ruokani, treenini, keskityin. Vaikka osa dieetistä oli rankkaa, keskittyminen ei herpaantunut. Tiesin aina, mitä olin tekemässä. Kisapäivä läheni ja tarkkaavaisuus itseni kanssa sen kuin kasvoi. Viimeiset viikot tein kaiken pilkulleen kuin oppikirjassa. Olin valppaana, keskittynyt itseeni ja tavoitteeseeni, ei ollut tuntiakaan päivässä, jolloin en miettinyt kisojani. Sitten kisaamaan, ja hups, kisapäivä ohi. Kaikki, mitä olin tehnyt, haaveillut, odottanut, kaikki oli tehty ja tulos oli silmien edessä. Vaikka tulos oli mieleinen, tiedän, että olisin monen muun lailla voinut romahtaa täysin, kun ei ollut enää mitään, mitä olisi odottanut niin paljon. Olisin voinut olla aivan hukassa.

Kisojen jälkeisestä tyhjyydestä ei puhuta turhaan. Kun on antanut kaikkensa yhtä päivää varten, kaikki sen jälkeen tuntuu turhalta, eikä mistään saa samanlaisia kiksejä. Asia korostuu etenkin silloin, kun on pettynyt suoritukseensa. Jokainen lavalle kivunnut kilpailija on tehnyt jumalattoman työn itsensä eteen, ja silti monet lähtevät itku kurkussa kotiin, kun tulos ei vastannut alkuunkaan odotuksia.

”Urheilijakin on vain ihminen. Elämässä sattuu ja tapahtuu monesti odottamattomia. Liiaksi kun tulee kuormaa, ei kukaan jaksa sitä yksin kantaa.” -Urheilupsykologi Satu Kaski

IMG_6521Kisaviikolla ja nyt. Eroa kuvissa kuusi kiloa.

Kunnianhimoisia kilpaurheilijoita yhdistää usein yksi luonteenpiirre: perfektionismi. Kunnianhimo, itsekuri, perfektionismi, täydellisyydentavoittelu, jano olla paras. Siinä piirteet, jotka tekevät usein menestyvän urheilijan, mutta ovat myös liian teräväreunaisina kuluttavia piirteitä. Perfektionismin omaavalla kilpaurheilijalla ei usein ole voimavaroja hävitä ilman jatkuvia itsesyytöksiä tai masentavaa pettymyksen tunnetta. Tämä korostuu varsinkin nuorella iällä, kun kaikki on joko tai. ”Joko olen paras tai en ole mitään”. Kilpailu ei ole kuitenkaan mustavalkoista ja kilpailevan ihmisen pitäisi osata erottaa kilpailuminä normaaliminästä.

Vaikka kilpailija ei pärjää kisassaan, häviämistä ja pettymystä ei pitäisi yhdistää jokaiselle ihmisen osa-alueelle. Olen itse opetellut pikkuhiljaa erottamaan itsestäni kilpailumoodin sekä normaaliolotilan. Kun jäätävän kova kilpailumoodi oli ollut päällä oikeastaan koko kesän, oli jollain lailla helpottavaa olla välillä ihan vain Sonja. Tavata kavereita, jotka eivät puhu treenaamisesta ja joiden kanssa ei tarvitse punnita ruokia. Molemmat minät ovat osa mua ja kaipaan molempia vuorotellen. Rakastan fitnesskulttuuria ja kilpailemiseen on jatkuva palo, mutta ymmärrän silti, että se ei ole eikä voi olla koko elämä. On paljon muutakin. Vaikka olisin jäänyt viimeiseksi kisassani, en olisi voinut pitää itseäni kokonaisvaltaisesti luuserina. Olisin ollut pettynyt ainoastaan kilpailuminääni.

IMG_6559Kun aloittaa miettimään kilpailemista, on erittäin tärkeää pitää kropan lisäksi huolta henkisestä puolesta. Vaikka liikaa paljon puhutaan fitnesslajien tekevän hallaa keholle, totuus on, että paljon useammin sillä tehdään hallaa mielenterveydelle. Treenataan hullun raivolla ja lasketaa riisi grammalleen, mutta ei ymmärretä, että pitemmän päälle pää alkaa hajoileen, jos siitä ei pidä huolta. Kun tähän ryhtyy, täytyy ymmärtää, että fysiikkalajien arvostelu ei rajoitu vain kisalavalle. Olen itsekin huomannut, että käytännössä olen nykyään muiden omaisuutta. Mun fysiikkaani saa arvostella kuka vain missä vain ja miten vain, koska ”arvostelulaji”. Mulle se on ihan ok, osaan ottaa typerätkin kommentit huumorilla. Se kannattaa kuitenkin pitää mielessä, sillä fyysisen olemuksen jatkuva arvostelu ei ole kellekkään helppoa pitkiä aikoja.

Kun ottaa valmentajan, suosittelen vaatimaan paljon. Itse vaadin, että mulle sanotaan suoraan, olenko tarpeeksi hyvä lavalle vielä vaiko en. Vaadin, että valmentaja pitää huolta myös mun pääkopastani. Hänen täytyy osata kertoa, mitä tuleman pitää ja kuunnella valmennettavaansa. Vaikka kilpailuhalu olisi kuinka kova, oman mielenterveyden takia pitää osata pitää realiteetit mielessä ja valmistautua myös pettymyksiin. Koska ilman niitä tätä ei voi harrastaa. Itselleen kannattaa myös painottaa, että vaikka häviäisin nyt tämän kilpailun, en ole silti läpikotaisin huono ihminen muuten.

IMG_6560Mentaalipuolen ylläpitämistä!

Yksi fitnessurheilijoiden ammattitaudeista on se, että väsymystä ei osata tunnistaa ajoissa. Koska itsekuri on kaiken a ja o, painetaan vaikka läpi harmaan kiven, eikä temmellyksessä edes huomata, että oikeasti pää sekä kroppa on lahoamassa käsiin hetkenä minä hyvänsä. Negatiiviset tuntemuksen ohitetaan, koska ei voi olla heikko, eikä pettymyksiä käsitellä.

Kun kilpailija urheilee, masennuksen oireet eivät tule samalla lailla esiin kuin tavallisessa arjessa” -Niilo Konttinen

Treenaamiseen on helppo hukuttaa ongelmat. Se on hyvä tapa purkaa paineita, mutta huono tapa yrittää jättää asiat käsittelemättä. Tiedän omasta kokemuksesta, että kilpailun huumaan voi hukuttaa itsensä kuin läjään höyheniä, mutta kilpailun jälkeinen aika on sitä masentavampi, mitä enemmän on ollut uppoutunut vain fitnekseen. Kaikki negatiiviset tunteet, mitkä dieetin aikana on jättänyt lojumaan, tulevat kisan jälkeen esiin kaksinkertaisina. Usein vasta pysähtyessään kilpailija huomaa, kuinka väsynyt saattaakaan olla. Henkinen väsymys on usein paljon suurempi kuin itse kehon väsymystila.

Sekä kilpailukaudella että kilpailun jälkeen suosittelen lämpimästi välillä vain pysähtymään ja miettimään, minkälainen olo itsellä on. Aina ei tarvitse paahtaa eteenpäin tukka putkella, vaan joskus myös fitnessurheilija saa olla väsynyt ja jättää asioita tekemättä. Urheilijakaan ei ole kuitenkaan pelkkä rutiininomainen suorittaja, vaan myös ihan tavallinen ihminen. Itse nautin kovasti kisojeni jälkeen ihan normaaleista asioista. Kiireettömyydestä, kahvilla käynnistä ja äidin tekemistä ruoista.

sonja

4 vastausta artikkeliin “Kilpailujen jälkeinen tyhjyys”

  1. Minua on alkanut kauheasti kiinnostamaan kisaaminen, mutten tiedä mistä aloittaa tai mitä ylipäätään tehdä

    • Ensimmäisenä kannattaa hankkia hyvä ja osaava valmentaja 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta