Minä en ole hyvänmielen urheilija

Maailmankirjat sekoitettu. Meikä on meinaan opetellut kyykkäämään! Nyt kokeneet fitnesskonkarit hymähtävät näytön toisella puolella ja ehkä jopa heittävät kommenttiboksiin kommentin, että ”jos olisit jo ajat sitten kyykännyt vapaalla tangolla, olisi saatu lihasta noihin sinunkin kinttuihin”. Kyllähän se niin voi olla. Tai sitten ei. Niin tai näin, nyt koin, että johonkin pitää tässä edetä ja eteninpä sitten Sampon hyväksyvän katseen alla vapaan tangon alle ja kyllähän se hyvä oli. Ei siitä mihinkään pääse. Kyllä sitä takamusta ja reittä saa kaikenmaailman vehkeillä muokattua, mutta onhan sitä nyt aika siirtyä hyväksyttävämmäksi ihmiseksi salin puolella. En sano, että yhtään kivempaa olisi kuin silloin puoltoista vuottakaan sitten, kun painotin, että mitä vain teen, mutta en kyykkää! Lopputulos oli ihan hyvä, mutta parantaa pitää. Eipä sen kivaa kai kuulukkaan olla.

Sampo kuitenkin ähkimiseni välissä kysyi, että onko kisahuuma jo haihtunut. Surukseni voin kertoa, että on! Yyh. Olen melkein kateellinen kuukauden takaiselle itselleni, jolla oli niin suuri focus. Joka päivä kun nousin sängystä, tiesin, minkä takia. Edelleen, kun kuulen viimeisen viikon jankutusbiisejäni, nousee suuri ryöppy adrenaliinia pintaan. Oli se määrätietoisuus vain melkoista. Se hyvänolontunne koko viimeisen viikon ja se palo kisapäivänä.

IMG_5994Voi tuota pienen tytön fiilistä!

Ihmisiä kiinnostaa kilpailemiseni, ja mukaan mahtuu aina kahdenlaisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka ennen kisoja sanoivat ”näytät aivan surkean pieneltä, syötkö edes mitään” ja ihmisiä, jotka sanoivat, että ”tulet pärjäämään, enää loppurutistus”. Nyt kisojen jälkeen ensimmäisen kastin ihmiset mehustelevat painoni nousulla, ja tarkkailevat silmä kovana, mitä voisivat lautaseni sisällöstä sanoa. Pohjatonta vatsalaukkuani sekä herkkujen syöntiä on hyvä vähän mietiskellä aina ääneen. ”Ettei vain tulisi kaikki kilot takaisin? Paljos on tullut?”. Toisen puolen ihmiset ovat sitä mieltä, että nyt on aika palkita itsesi, älä ressaa.

Kaikki mielenkiinto on tervetullutta, eikä mua haittaa, vaikka joku kokisi tarvetta vähän tökkiä kylkeäni ja hymyillä maireasti, kun ei enää kylkiluut tunnu. Kilot ovat tervetulleet ja jos joku saa niistä huomauttamisesta jotain itselleen, niin se on kiva se.

Ainaiset kysymykset fitneksen harrastamisesta ja syistä siihen eivät kuitenkaan muutu tai poistu. Kun multa kysytään, miksi teen tätä, vastaan, että tämä on kivaa. En avaa asiaa sen enempää, ellei toinen todella halua.

Suomi on siitä mielenkiintoinen maa, että täällä pitää urheilla. Täytyy käydä pumppipampissa, juosta lenkkejä ja harrastaa pilatesta. Näin saa statuksen terveellisten elämäntapojen kannattajana, joka on sinut itsensä ja ympäristönsä kanssa, ja hänellä on asiat hyvin. Tätä henkilöä ja hänen itsekuriaan saa ihailla. Tämä suomalainen Lissu juoksee viisi kertaa viikossa lenkkejä ja päivittää sen jälkeen statuksensa Facebookissa, ”Feeling good!! Kylläpä teki lenkki terää”. Näin muut Pirjot voivat tuntea kateutta toisen jaksamisesta ja Lissu on taas hieman enemmän korokkeella. Aivan mahtavaa hei, jos saa liikunnasta ja sateessa juostuista lenkeistä tuommoisia fiiliksiä. Kiva! Itse en saa. Jos taas tämä Lissu kertoisi, että juoksee lenkkejä sateessakin, jotta laihtuisi, olisi hän syömishäiriöinen tai vähintään keskivertomasennuksen sairastaja.

Jos minulta kysyisi, miksi aloin alunperin käymään salin puolelle, vastaus ei olisi se, että siitä tulee hyvä olo. Hyvän olon sain GoGon jumpista, niistä oikeasti tykkäsin. En kuitenkaan jäänyt sinne vaan hairahduin käsipainojen kummalliseen maailmaan. Miksi? Koska halusin näyttää erilaiselta. Puhtaasti ulkonäöllisistä syistä. Tiedostin, että lihaa ei tehdä bodycombatissa, joten vaikka se oli mukavaa, se jäi. Hyvä olo on kyllä tullut saliharrastuksen sivussa, mutta pääsyy hyvänolon tavoittelu ei todellakaan ollut. Minulta välillä tuttavat kyselevät, miten a) saisivat rasvan palamaan tai b) saisivat lihaskasvua. Kukaan ei kysy, miten saisin liikunnasta hyvän olon. Ei kukaan. Rehellisiä ulkonäkösyitä.

IMG_6075

Ulkonäön tavoittelija vai hyvänmielen jumppaaja?

Erilaisen tai paremman ulkonäön tavoittelussa ei ole mitään väärää. Ennemminkin heikoilla jäillä ollaan, jos oma ulkonäkö ei kiinnosta yhtään. Hämmentävää on ainoastaan se, miten moni väittää harrastavansa liikuntaa pääsyynä se, että tulee hyvä olo. Kuinka moni näistä mimmeistä kuitenkin mittaavat optimaalista sykettä tai miettivät, mikähän jumppa kuluttaa eniten rasvaa. Veikkaan, että aika moni. En ymmärrä, onko siinä jotakin noloa sanoa suoraan, että haluan olla lihaksikkaamman näköinen tai haluan olla laihempi/isompi. Miksi pitää vääntämällä vääntää, että ”minä haluan elää pitkään ja noudattaa terveellistä elämänrytmiä” jos tälläiset seikat eivät käy mielessäkään, kun painaa verenmaku suussa lenkkiä kaatosateessa?

Jos itse haluaisin vain mukavaa oloa, kävisin joskus jumpissa ja keskittäisin energiani johonkin kivaan puuhasteluun, kävisin vaikkapa avatouimassa (mikä on muuten kivaa). En pistäisi itseäni likoon päivä toisensa jälkeen salilla ja söisi kuukaudesta toiseen mahdollisimman hyvin, jotta lihasta saisin kerrytettyä. Teen sen siksi, että haluan olla lihaksikkaampi ja haluan kilpailla ulkonäkölajissa. Haluan näyttää tietynlaiselta ja haluan kehittyä paremmaksi. Ei minulle tuota mitään ongelmia sanoa sitä ääneen. Kilpailen lajissa, jossa esitellään itseä ja vain itseä. Yritetään kääntää lavalla huomio itseensä ja huutaa kehon kautta, että ”katsokaa mua!”. Laji ja motiivini ovat pinnallisia, eikä se haittaa minua. Se, mikä ärsyttää, on itselleen valehtelu.

Itselleen valehtelua näkee paljon urheilun saralla. Väitetään, että ollaan itseensä tyytyväisiä juuri tälläisinä kuin ollaan, ja silti vedetään päättömiä dieettiruokavalioita, jotta saataisiin ikään kuin vaivihkaa pari kiloa pois. Haluttaisiin laihtua tai kiinteytyä, mutta ei sanota sitä ääneen vaan juostaan salaa aamulenkkejä. Suomalaiset ovat siitä itsepäistä kansaa, että syvään meidän juuriimme on iskostettu ajatus siitä, että apua ei tarvita eikä oteta vastaan. Jos sulla on joku ongelma, piilota se, älä kerro kellekkään! Sano, että nautit liikunnasta, vaikka oikeasti haluaisit vain näyttää erilaiselta. Luo kaunis pintakuva itsestäsi. Älä sorru olemaan heikko. Ole tyytyväinen itseesi.

Mutta mitä jos ei vaan ole tyytyväinen? Mitä jos ei ole ikinä tyytyväinen? Mitä jos on koko ajan nälkäinen kehityksen kanssa? Eikö sitä saa sanoa? Minä sanon. Sanonta kuuluu, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen ja se on totta. Jos lavakuntoni olisi ollut nyt omasta mielestäni täydellinen, miksi paistaisin edelleen jauhelihaa ja nostaisin painoja? Jos olisin nyt tyytyväinen, en tulisi ikinä saavuttamaan mitään enempää. En aina nauti tästä, en aina saa hyvää oloa. Kuitenki aina tiedostan, että haluan lisää, haluan enemmän ja musta kuullaan vielä. Toki hyvä kunto pitää vireystasoni muillakin elämän osa-alueilla kunnossa ja jaksan paremmin niin töissä kuin ihmissuhteissa. Usein treenin jälkeen on hyvä olo ja lavalla olon tunne oli jotain aivan upeaa. Kuitenkin palo treenaamiseeni lähtee aivan muusta, kuin tunteesta. Se lähtee siitä, miltä haluan näyttää ja mitä haluan olla. Fyysisen ulkonäön kehittystarvetta ei kannata liittää aina huonoon itsetuntoon, koska asia on usein aivan päinvastoin. Monesti juuri hyvän itsetunnon kantajat pystyvät avoimesti sanomaan, että eivät ole tyytyväisiä fyysiseen olemukseensa, vaan haluavat muutosta.

Pinnallisuus on aivan aliarvostettua ja silti kaikissa meissä asuu the pinnallisuus. Siitä ei vain puhuta. Minä olen varmaankin siitä vajaamielinen, että voin kertoa, että haluan näyttää erilaiselta ja haluan saada erinäköisen fysiikan, ja siksi lähden nyt muuten salille!

sonja

10 vastausta artikkeliin “Minä en ole hyvänmielen urheilija”

  1. Olipa ajatuksia herättävä postaus! Itse sorrun juuri tuohon, että väitän, että urheilen, koska siitä tulee hyvä olo, vaikka oikeasti haluaisin kiinteytyä. Pelkään, että minut leimataan pinnalliseksi, jos kerron käyväni salilla ulkonäöllisistäkin syistä. Hienoa, että kirjoitit postauksen aiheesta.

    • Fakta on se, että suurin osa ainakin suomalaisista kuntoilee juuri ulkonäön takia. Ja mun omasta mielestäni se on hyvä asia! Hyvä, että suomalaisia jaksaa kiinnostaa, miltä näyttää ja löytyy kunnianhimoa yrittää saavuttaa parempaa kuntoa ja olemusta. Se on ylpeydenaihe 😉

  2. Tosi hyvä ja rehellinen kirjotus. Ite en haluis ikinä kilpailla fitneksessä mut seuraan kyllä fitnessblogeja ja -elämäntapaa vaikka en sitä täysin ymmärräkkään. Musta on mahtavaa et joku vihdoinkin myöntää, et kyllä se on ulkonäkölaji. Tuntuu et kauheen moni vaan hehkuttaa kun ah tulee niin hyvä olo kun treenaa ja syö ja iih ja ahh mut hitto kyl se ainainen hehkutus vaikuttaa aika epäaidolta. Tottakai jokainen siis nauttii eri asioista, mut ite nautin liikunnasta ja ruoasta ja tottakai on myös tavotteita ulkonäön suhteen, mut ulkonäkö ei ole se pääasia! Kiitos kirjotuksesta, hyvää joulun odotusta!

    • Kiitos! Kiva, että jaksat lukea tätäkin blogia vaikket täysin ymmärräkkään. Ja kyllähän se on totuus, että fitnesslajit on arvostelulajeja, ulkonäön arvostelulajeja. Ei siellä lavalla mistään muusta pisteitä saa kuin fysiikasta. Ei siellä kysellä, kuinka paljon kukakin on nauttinut urheilusta ja kuka ei. Kuitenkin kokonaisuudessaan laji ainakin itselle antaa kovasti ja tuo motivaatiota tehdä enemmän ja kovempaa ja olla parempi. Siitä se intohimo tuleekin. Mukavaa talven alkua sinnekin!

  3. Musta on ollut kanssa jännä kun on olemassa se asenne ihan tavisharrastajienkin kesken, että jos liikut kohentaaksesi ulkonäköäsi niin se on jotenkin ala-arvoisempaa kuin jos teet sen ulkonäöstä piittaamatta ja joihinkin puhtaasti liikunnallisiin tavoitteisiin tähdäten. Itse kuulun kategoriaan ”liikuntaan vasta hurahtanut tavan tallaaja”, jonka eka tavoite oli vaan tiputtaa pois vuosien mittaan kertyneet ylimääräiset kilot, mutta sitten nälkä kasvoi syödessä ja halusin enemmän. Nyt ei tavoite sitten enää olekaan pelkästään se painonpudotus vaan terveet elämäntavat, yleinen kunnon kohotus ja kiinteytyminen. Mutta vaikka projekti otti kokonaisvaltaisemman (ja terveemmän) suunnan, valehtelisin jos sanoisin ettei kyse olisi ulkonäöstä myös.. Ja miksei saisi olla? Miksei oikeasti saisi olla ylpeä myös niistä ulospäin näkyvistä tuloksista kun niiden eteen sitä työtä on kuitenkin tehty? Minä tosin saan kyllä hyvää fiilistä myös treeneistä, kehittymisestä, itseni ylittämisestä ja etappien saavuttamisesta, peräti nautin siitä rääkistä. Mutta toisaalta – ei se pelkkä odottamassa oleva endorfiinipölly mua sais liikkeelle jos ei olis niitä ulkonäöllisiäkin tavoitteita, sillä olen kuitenkin perusluonteeltani laiskamato. Eli pidemmän aikavälin palkkio on nähdä kuinka se peilikuvakin siitä pikkuhiljaa muokkaantuu mieluisammaksi. Kokonaisvaltainen projekti: kunto + terveys + ulkonäkö, kaikki käsi kädessä.

    • Oon ihan samoilla linjoilla. Vaikka salilla käymisestä tulee hyvä olo yleensä ottaen, en mä sitä itse jaksaisi vääntää, ellei olisi tavoitteita ulkonäön muokkaamisen kanssa. Kyllä sen hyvänolon tunteen saan muualtakin paljon vahvempana. Ja jos taas ajattelisin vain terveyttäni, pelkkä salilla käynti ei edes ole paras vaihtoehto. Kyllä tämä fitnesslaji on se, mikä mua itseäni puskee päivittäin salille ja niin kuin sanoit, mukana tulee sivutuotteina myös hyväolo ja kunto. 🙂

  4. Itse treenaan tällä hetkellä lähinnä kehittääkseni voimaa, tänäänkin sain oikein superkiksit kun sain laittaa penkkipunnerruksessa 10kg enemmän painoa kuin reilu kuukausi sitten 🙂 Haaveena kyllä olisi lihaksikkaampi ja timmimpi vartalo, mutta ennemmin nyt keskityn vain kehittymään itse treenaamisessa ja ulkonäkö tulkoot sitten pikku hiljaa siinä sivussa.

    ps. näitä sinun kirjoituksia on kyllä kiva lukea ja tuntuu että sulla on tosi terve ja järkevä suhtautuminen omaan lajiisi 🙂

    • Voiman haussa se varmaan meneekin noin päin! Voima on ykkössijalla ja sivussa tulee sitten lihaksikkuus. Ps. Kiitos kovasti! 🙂

  5. Erittäin hyvä teksti!!! Itse nykyään treenaan lähinnä kamppailulajeja, jossa tavoitteet ovat erillaisia kuin sinun lajissasi. Mutta minäkään en ymmärrä tuota hyvän mielen touhua, vaikka sitä kovasti yritän ihmisille suositella! 😀 musta on tavallaan hienoa että joku jumppaa vain koska tulee hyvä mieli, mutta itse ainakin treenaan niin kuin treenaan koska tavoite on olla paras, hyvä mieli tulee välillä siinä sivulla! 😀

    • Kiitos! Tavallaan munkin mielestä hyvän mielen urheilu kuulostaa kovin kivalta, mutta toisaalta hyvin etäiseltä omassa elämässä. Itsellä kun on aina ollut joku tavoite, ulkonäkö- tai suoritustavoite, jonka takia sitä treeniä veivataan 😀 onneksi tänne mahtuu monen moista tallaajaa, oishan tylsää, jos kaikki treenaisivat samasta syystä. 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta