Nälkä kasvaa syödessä

Usein kuulee puhuttavan kisan jälkeisestä tyhjyydestä, joka viime päivinä on iskenyt pienissä määrin myös itselleni. Sitä on ollut pitkään niin suuri focus tähän hommaan, niin nyt kaikkensa antaneena on hieman orpo olo. Mitäs nyt sitten? Oliko tää nyt tässä? Mitä mä nyt teen?

Lavalla olo on sellainen kokemus, että jo sitä ajatellessaankin saa pienen adrenaliinipiikin. Sen jälkeen tasainen ja arkinen puurtaminen tuntuu taas hyvin yksitoikkoiselta. Koko dieetin ajan päivissä oli tarkka rytmi, syömisissä ja treeneissä rutiinit, joista ei poikettu. Sinänsä ajatellen se aika oli kovin helppoa. Nyt kaikki on hiukan sekaisin. En oikein tiedä, pitäisikö levätä vai antaa saman tien mennä treenien kanssa, tekisi mieli syödä kuin hevonen, mutta samalla haluaisin säilyttää siistin offikunnon. Nyt kun ei ole enää niin tärkeää syödä puhtaasti, pelkkä ulkonäkö ei useinkaan ole tarpeeksi suuri motivaattori olla vetämättä suklaalevyä (tai mun tapauksessa levyJÄ) kaapista ja huitasta naamaan. En tiedä, antaisinko itseni mässytellä tässä jonkin aikaa vaiko en. Pitäisinkö esimerkiksi kerran viikossa herkkupäivän vai en. Jätänkö kokonaan aerobiset pois, vai jatkaisinko niitä kevyesti. Vaikeaa edes syödä mitään, kun ei ole tarkkaa runkoa syömisille vielä. On tämä hankalaa. Ehkä tästä perusarki taas ottaa kohta vallan ja löydän jonkinlaisen tasapainon treeneille ja ruoille.

_J3A9819-14Se on kuitenkin varmaa, että seuraavan vuoden aikana haluan kehittyä. Mitä enemmän katson kisakuviani, sitä enemmän löydän kehittämiskohteita. Tätä se on, nälkä kasvaa syödessä. Reisiin, edes ja taakse lihaa, samoin takamukseen, olkapäihin. Vatsaan hiukan lisää erottuvuutta. Kokonaisempaa pakettia, valmiimpaa. Rakenne itselläni on hyvä, sen tiedän. Siihen on hyvä lähteä rakentamaan laadukasta lihasmassaa päälle. Itselleni lihas ei tartu kovin helposti, mutta sitkeällä työllä varmasti paketti paranee.

Myös asennoissa on kovasti korjaamista. Lavalla ei ole ikävä kyllä peilejä, joten täytyy oppia hakemaan täydelliset asennot ilman itsensä toljottamista. Bodylehden sivuilta löysin ikävä kyllä takaposeerauksestani kuvan, josta ajattelin ensin, että en kyllä ikinä julkaise missään. Mutta tässäpä tämä.

IMG_6073Ja tarinan opetus perään. Elkää ikinä, _ikinä_, vetäkö lapoja yhteen. Miten noinkin rasvattomasta kuikelosta saa tuollaiset selkärypyt aikaiseksi? Huh huh. Kamalaa. En muutenkaan ymmärrä, mitä tuo mun vasen käsi touhuaa tuolla. Sillä on joku aivan oma show menossa. Mutta vahingosta viisastuneena! Ens kerralla en varmasti tee noin. Onneksi kaikissa takaposeerauksissa en keksinyt tätä lapojenvetojippoa, mutta tietysti juuri tuossa, mikä kuvattiin, niin tein sen.

Kun katson naisten sarjan kärkilikkoja, tiedän, että itselläni on kovasti vielä hommia. En aio mennä sinne naisten sekaan pyörimään, ennen kuin minulla on jotain, millä vähän sörkkiä kärkinaisten sijoituksia. Senpä takia mitään kisasuunnitelmia ei tällä hetkellä ole lyöty lukkoon, vaan katsotaan, miten kunto etenee. Töitä on, mutta sehän tässä on jutun juoni! Ei kai tässä mitään hauskaa olisi, jos olisi valmis paketti. Aina voi parantaa. Itselläni on vielä kolme vuotta aikaa kisata junnuissa, ja voipi olla, että hyödynnän sitäkin. Lets see 😉

Kuitenkin lavalle aivan varmasti vielä mennään, niin moni asia jäi vielä kutkuttamaan, mitkä täytyy tehdä paremmin. Milloin, se jää nähtäväksi. Itseäni ei houkuta viedä puolen vuoden välein samanlainen paketti näytettäväksi, vaan haluan, että eroa on reilusti tähän kisakuntoon, ennen kuin otetaan uusiksi. Haluan olla parempi ja kovempi.

Omasta mielestäni on tärkeää, että osaa katsoa omaa suoritustaan objektiivisin silmin. Muutaman päivän soin itselleni paistatella ykköspokaalin valossa, mutta sen jälkeen on aika katsoa, miltä oikeasti näytin. Miten suoriuduin parhaaseen minääni nähden. Pokaalien ei saa antaa sokaista itseään, koska edellisillä sijoituksilla ei ole mitään väliä seuraaviin kisoihin mentäessä. Voittamaan pitää aina mennä, mutta silti nöyrin mielin.

Liikaa etsitään vikaa tuomaripöydän toiselta puolelta, ja liian harvoin tartutaan oikeasti siihen, mitä minun olisi pitänyt tehdä tai olla, jotta suoritukseni olisi ollut parempi. Tiedän, että itsekin olen huono häviäjä, mutta jos olisin jäänyt jonkun toisen varjoon, olisin etsinyt syytä itsestäni, en muista. Mitä minussa olisi pitänyt olla erilailla, ajattelisin. On epäurheilijamaista haukkua tuomareita tai syytellä outoa linjausta, koska ei se sijoitus siitä parane. En itse usko bikinin linjauksen oikeasti muuttuvan joka vuosi. Jos lavalla ei ole naista, joka on sen hyvän bikinikisaajan mallin näköinen, täytyy ottaa joku vierestä. Ei se ole linjauksen muuttamista, se on joustamista, jos täydellistä ehdokasta ei ole tarjolla.

IMG_6098Ykkösmotivaattori!

Tänään jo palasin salille huikean 5 päivän salitaukoni jälkeen, oujea! Huomenna lähden haeskelemaan salilta jalkojani, josko näihin kinttuihini joskus vielä löytyisi ne lihaksetkin. Eteenpäin omaa kroppaa kuunnellen ja rennolla mielellä. Tosissaan, mutta ei niin vakavasti. Hyvää loppuviikkoa!

sonja

2 vastausta artikkeliin “Nälkä kasvaa syödessä”

  1. Onnittelut vielä! Montako kaloria söit päivässä vähimmillään dieetin aikana?

    • Kiitos paljon! En oikeasti tiedä, en ole laskenut. Enkä välttämättä haluaisi kalorimääriä julkisesti sanoakaan, ettei kukaan ala vetämään samoilla normaalisti. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta