Fiiliksissä

Ei voi sanoa kuin että huh huuuuh. Morjes mikä helle. En valita! Mutta valitan silti vähän. Tää ilma ei todellakaan sovi 5 litraa päivässä litkivälle dieettirotalle, joka hikoilee pelkästä hengittämisestä. Aineenvaihdunta rullaa ylikierroksilla jo muutenkin niin tää helle pistää vielä vähän vettä myllyyn. Salilla ilmanvaihto on 0, joten tekee ihan hirveesti mieli mennä salille. Not. Kuitenkaan myöskään ulkona ei halua lenkkeillä kun sydän melkeen pysähtyy kuumuudesta. Nyt on vaikeaa elämä! 😀

IMG_4731

Palasin eilen rentoutusmökkireissulta ja lähdin salille, ja kas kummaa, sehän on suljettu. Salilla oli vesivahinko. Päätin sitten lähteä pelkästään lenkille, tosin senkin vasta 11 aikaan illalla, että vähän on kuumuus hellittänyt. Tänään aamulla pyöräilin sitten Classic Gymille jumppaileen, ja se olikin ihanan hiljainen aamusta. Toi Classic on kyllä myös hyvä sali Tampereella, tosin pari uutta laitetta ja lisätila ei ois pahitteeksi. Aukioloajat on kuitenkin paremmat kuin Wolffilla, kun siellä voi käydä vaikka vastaanotto ei olisi auki.

Kyllä oli muuten hyvät fiilikset tänään treenata olkapäitä! Oon tyytyväinen tän hetken kuntoon ja on hienoo seurata, kuinka kroppa muuttuu nopeasti tässä parin kuukauden aikana. Yleisesti ottaen tykkään kyllä enemmän vähän muodokkaammasta itsestäni, tietysti ihan senkin takia, että voi syödä vähän rennommin. Eikä vaatteet roiku päällä. Mutta onhan tää ihan kivaa vaihtelua.

Monilla kisaajilla on se ongelma, että kun kerran on nähnyt sen kisakunnon itsellään, mikään muu ei enää riitä. Koko muun ajan näyttää omasta mielestään valaan kokoiselta, vaikka todellisuudessa näyttää todella hyvältä. Usein puhutaankin tästä ilmiöstä kisojen jälkeen kun masentuu, kun ei enää olekaan siinä kondiksessa kuin silloin päivän oli. Rehellisyyden nimissä en usko omalla kohdallani tulevan tuota ongelmaa. Päinvastoin kauhistelen, kuinka pieni tulenkaan olemaan.

IMG_4730

Oon todennut, että mulla on kaksi puolta, joiden läpi katson itseäni sekä ympäröiviä ihmisiä. Arkiminä on todella tyytyväinen omaan itseensä, ollut aina. Oon aina tykännyt omasta vartalostani, enkä oo ikinä ajatellut, että ”olenpa lihava/olenpa laiha, pitäisi laihduttaa/kerätä massaa”. Oon ollut mitä oon ja tykännyt peilikuvastani. Sitten on urheilijaminä, joka ei ole tyytyväinen. Eikä tule ikinä olemaan. Kun urheilijaminä katsoo esimerkiksi tällä hetkellä peiliin, näkyy kohtia, mistä pitää rasvan vielä tiristä ja missä saisi olla enemmän lihasta. Urheilijaminä katsoo vartaloa objektiivisesti, sen rakennetta ja lihaksistoa. Urheilijaminä ottaakin usein vallan ihan normaalielämässäkin, ja kun näen esimerkiksi instagrammissa stringeillä otetun peilikuvan, en katso, että herranjumala, paljasta ihoa!! Ei ole väliä, onko kuvassa takapuoli vai olkapää, katson molempia kuvia samalla lailla, näen vain palan lihaa. Toki arkiminä jossain kohtaa muistuttelee, että tämä lähestulkoon alastonkuva yleisessä jaossa ei ehkä ole kovin hyväksyttävää. 🙂 Se on vaan jännä, miten ihmisen silmä tottuu ja ajatuksenjuoksu muuttuu. Kun tehtiin Ninjan kanssa mun selkämaalausta ja hengailin koko kuvauksen käytännössä alasti, nauroinkin, että milloin tästä mun alasti hengailusta on tullut näin normaalia. Minkäänlainen pukeutuminen tai sosiaalisessa mediassa jaetut kuvat eivät saa mua provosoitumaan ja ajattelemaan, että ”laita nyt vaatetta päälle hyvä ihminen”. Lähinnä vain katson, että onpas siinä treenattu vartaloa, että hyvähyvä. Totta on myös se, että eipä tälläistä lajia voisikaan harrastaa, jos pelkäisi kovasti pienissä vaatteissa olemista. Hierojalla ja valmentajan kuntochekeissä kuitenkin ollaan puolialasti monta kertaa kuussa, eikä ne kisabikinitkään ole kankaalla pilattuja. Rusketukset levitetään luonnollisesti ilman vaatteita eikä bodykuvauksissakaan toppatakit päällä olla. Anna Virmajoki joskus sanoikin, että ”jos lavalla olo bikineissä hirvittää yhtään edes ajatuksena, tämä ei ole sinun lajisi”.

Oon onnekas, kun mulla ei ole mitään identitettikriisiä vartaloni kanssa, vaikka tavoitteet onkin kisoissa. Jokaisen ihmisen pitäisi osata katsoa itseään myös arkiminän kautta ja nähdä, miten yleisesti ottaen katsottuna näyttää hyvältä. Aina ei tarvitse verrata itseään kilpasiskoon. Kuitenkin 90% kilpailijoista näyttää myös offikaudella normikatsojan silmään tavallista paremmalta, joten välillä kannattaa antaa itselleen vähän narua. Jokaisella on kuitenkin joskus ollut se aika, kun ei ole vielä tiennyt, mitä fitness tarkoittaa, eikä ole osannut peilailla itseään fitnesskilpailijan silmin. Pitäisi osata palata välillä myös tähän aikaan ja katsoa itseään armollisemmin.

sonja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta