Voisko tää rasva nyt häipyä?

Kuvittelin ton otsikon Kumman kaa-Ellun äänellä. ”Voisko toi Vesa nyt lähtee?” Mutta, jestas. Ikinä en ois uskonut, että mulla tulee tää asia stressinaiheeks, mutta tänään kuntocheckissä mulla tuli sellanen olo, että ei hitto, ehinkö mää ikinä tarpeeks rasvattomaksi?! Kyllähän sitä rasvaa tässä palaa koko ajan, mutta niin h-i-t-a-a-s-t-i! Voisko se nyt vaan lähteä, jooko? Ja ne lihaksen alut jäädä, pliis? Yläselkä ja ojentajat on paikat, missä mulla on eniten rasvaa, enkä tajua, miten se nyt sinne kerääntyy? Miksei normaaleihin naisten ongelmakohtiin, vatsaan ja lantion seudulle? Jotenkin tuntuis sieltä sen helpommin saavan pois, mutta mitenkäs poltat rasvan ojentajista, huoh! 🙂

Just yksi syksyn kisoihin tähtäävä kaveri sanoi, että kohtahan se syksy on jo, miten se aika meneekin nopeasti! Olin vaan, että eieiei.. Onhan sitä aikaa vielä!! Ja takaraivoon pamahti kysymys, vai onko sittenkään? Hiukkasen yli 2kk on tässä dieettiaikaa kärvistelty, ja noin 5 kiloa on lähtenyt. Eli jos kuvitellaan, että olis lähtenyt koko ajan saman verran painoa pois, niin semmonen 600 grammaa viikossa. Ihan hyvä tahti noin paperilta luettuna. Mutta tunteella ajateltuna aika loppuu ja paino junnaa! Tänään valmentajan kanssa reenaillessa, pienen tunteenpurkauksen valtaamana sanoin, että nyt sitä ruokaa ihan oikeasti pois ja pian! Herraa vähän hymyilytti, ja sanokin, että ei, vaan lisätään yksi aerobinen lisää viikkoon. Hienoa! Aerobiset on ehkä top3 inhokkiasioista tällä hetkellä. Ykkösenä on lesitiinirakeiden vetäminen shotteina iltaisin ja kakkosena epämotivoituneiden käsitreenien tekeminen.

IMG_4458Kattelin puhelimen muistia, ja alkuvuodelta löyty yllättävän paljon tän tapaisia kuvia.. Oiskohan tässä syy, miksi vedän nyt taas yhtä ylimääräistä aerobista treeniä, eh?

Musta on hienoa kattella, kun kilpasiskojen blogit on jo täynnä kuvia vatsapaloista ja erottuvasta habasta. Hei, milloin olis mun vuoro? Hohhoijaa, pitikin vetää ne kaikki offipullat. Tätähän mulle sanottiin! Poikaystäväkin muistutteli välillä, että muista sitten, että noiden kaikkien karkkien polttaminen on sulla edessä, kun nyt ne vedät. Herra tietysti muutaman dieetin läpikäyneenä ehkä tiesi, mistä puhui, mutta minä vaan huutelin sohvan nurkasta karkkipussi tiukasti sylissä, että ”älä jaksa, mää syön nyt!!”. Naurattaa. 😀

Dieettaaminen on kyllä hauskaa itsensätutkiskeluaikaa sinänsä, että löytää itestään ihan uusia puolia. En esimerkiksi tiennyt, kuinka vihaiseksi voi ihminen tulla, kun lähikaupasta on banaanit loppu. Tai kuinka ihminen oikeasti voi alkaa itkemään, kun siirtyy kaupasta, missä banaanit oli loppu, kauppaan, missä on banaaneja, ostaa kaikkea muuta, tulee kaupasta ulos ja tajuaa, että unohti ostaa banaaneja. Onhan se nyt itkun asia! Koska sinne kauppaan ei vaan voi palata hakemaan ne banaanit. En myöskään tiennyt, että ihminen voi toden totta lähteä salilta treenilaukun kanssa, ulkona laskea treenilaukun maahan siksi aikaa, että avaa pyörän lukon, lähteä kotiin, ja kotona tajuta, että jätti sen treenilaukun sinne keskelle Tampereen keskustoria maahan. Eihän siellä ollut kuin kännykkä, lompakko, avaimet ja ehkä 200e arvosta treenikamoja. Kyllä tää touhu on nyt ihan uudella levelillä jo! Oon myöskin aina miettinyt, miten ihmiset pudottaa niitä puhelimiaan vessanpyttyyn, kunnes eräs kaunis päivä itse tipautin iPhoneni sinne. Kiva, että mulla on iPhonessa semmonen kotelo, että siellä on myös mun ajokortti, pankkikortti ja rahaa. Kuivattelin sitten riisissä sekä puhelinta että setelejä. En tiedä itkeäkö vai nauraako… Joskus oikein havahdun ja näen itseni ulkopuolisen silmin tän dieettirumban keskellä ja silloin kyllä naurattaa. Likka painaa menemään predator-katseella pitkin keskustan katuja treenilaukku olalla ja parhaimmillaan kolme kauppakassia käsissä. Savua nousee päästä ja ajatuskuplassa pään päällä näkyy ”ostinko nyt rahkat, ostinkohan tarpeeksi, onkohan mulla avaimet mukana, vitsi kun sais pannaria, ja hilloa, mikäs reeni mulla on huomenna, ainiin unohdin ostaa puuroa”. Kauhea touhotus koko ajan ja kohellusaste nousee joka viikko korkeammalla tasolle!

On mulla kuitenkin välillä ja itse asiassa suhteellisen useinkin ihan seesteisiä ja onnellisia olotiloja! Tulee usein kerrottua vaan nää ääripäät, vaikka suurimman osan ajasta on kuitenkin ihan mukavaa. Tietysti kyllä odotan jo nyt sitä aikaa syksyn jälkeen, kun saa taas treenailla ilman stressitekijöitä ja elää muutenkin rennommin. Mutta haluan myös nauttia tästä ajasta, ja siitä, mitä se antaa. Kiva seurailla oman kropan sekä päänupin muutoksia. Tää jos joku on kyllä sitä ihmistä kasvattavaa aikaa, milloin oikeasti mitataan, kuinka paljon on sitkeyttä ja itsekuria tiettyyn asiaan.

Mua välillä huvittaa, kun ihmiset kauhistelee, että ”ai oikeasti puoli vuotta kidutat itseäsi sen takia, että pääset pieneksi hetkeksi kisalavalle?”. Niin? Miten se eroaa mistään muusta urheilulajista? Monet urheilijat, olipa kyse sitten joukkueurheilusta tai yksilölajista, harjoittelevat monta vuotta kurinalaisesti ja sitten 5 minuuttia ja oma suoritus kilpailussa on ohi. Miksei kukaan esimerkiksi pituushypyn harrastajalta kysy, että miksi jaksat harjoitella ympäri vuoden yhtä pituushyppykertaa varten? Jos haluaa asioita saavuttaa, pitää tehdä intensiivisesti töitä tavoitteen eteen, ja yleensä työ jossain kohtaa palkitaan. Kouluun yrittävät lukevat monta kuukautta nenä kirjassa yhtä suoritusta varten, pääsykoetta.

Muutenkin uskon tällä touhulla olevan kauaskantoisemmat seuraukset, kuin se pelkkä kisalavalla pyörähtäminen. Sen jälkeen voin olla ylpeä itsestäni, tiedän, mihin pystyn ja onko laji minua varten. Tiedän, haluanko jatkaa hommaa edelleen, vai onko laji sellainen, joka ei sovi minulle syystä tai toisesta. Tällä hetkellä ajateltuna tietysti parhaassa tapauksessa saisin tästä elämänmittaisen harrastuksen, missä aina voi parantaa eikä ikinä olla valmiita. Kehonrakennus on siitä hieno laji, että melkein kuka tahansa voi alkaa sitä harrastamaan ja kovalla työllä ja paneutumisella asiaan saada tuloksia. Toista se on esimerkiksi jos aloittaisin nyt vaikka jalkapallon. Olisin aivan liian vanha aloittamaan, jotta musta voisi ikinä tulla todella hyvää. Kehonrakennuksen taas voi aloittaa huomattavasti myöhemmin, ja silti voi päästä huipulle. Se ei vaadi mitään tiettyjä ominaisuuksia, vaan periaatteessa kuka tahansa voi siihen ryhtyä. Tietysti ominaisuuksina periksiantamattomuus ja itsekuri helpottaa kovasti urakkaa, mutta niitäkin pystyy kehittämään.

Kivaa viikonalkua tyypit!

Perjantai-illan avautuminen

Oon monta kertaa maininnut tästä ihmisten, varsinkin fitnessihmisten, arvostelusta, mutta kerta toisensa jälkeen se yllättää mut. Viimeisin arvostelun muoto, mikä on mua rasittanut, on julkinen loukkaaminen.

Tällä hetkellähän pyörii vuoden 2014 Fitnessmallikilpailu. En ole sen kummemmin seuraillut tai katsellut tyttöjen kuvia, mutta yksi päivä Facebookkiini pamahti iltalehden mainos kisasta. Vilkaisin linkin auki ja järkytyin. Kommenteista. Toinen toistaan ilkeämpiä vastauksia oli kyseinen artikkeli saanut. ”Laihoja rimpuloita”, ”missä ne fitnessmallit on?”, ”eikö Suomesta parempaa löydy?”, ”ei kyllä naamastakaan hyviä”, ”en ikinä menisi itse lavalle tuossa kunnossa”. Ihan oikeasti, hävetkää ihmiset. Oon aina ollut sitä mieltä, että netin kommenttipalstat pitäisi lopettaa kokonaan, koska ne on täynnä toinen toistaan ilkeämpiä kommentteja, mutta tää menee jo ihan uudelle tasolle. En tiedä Fitnessmallikilpailun konseptista sen kummemmin, tiedän vain, että etsitään urheilullista mallia, joka on valmis tekemään promotöitä jne. Ei kai kukaan heistä lavalle ole menossakaan? Vaan malliksi. Sporttiseksi malliksi.

Seurailen muutamia kehonrakennus-sivustoja, ja aika ajoin pamahtaa näkyvilleni ihmisten ennen-jälkeen-kuvia. Näissä kuvissa oon jo pitkään kiinnittänyt huomiota ihmisten kommentteihin. Ennen-kuvassa usein on nainen/mies, jolla on vähän mahaa, eikä ole juuri liikuttu. Jälkeen-kuva usein on kuva, jossa ollaan jo suht hyvässä tikissä, ellei jopa lavakunnossa. Usein mukana on myös ihmisen itse kirjoittama teksti työstä, mitä on tehnyt päästääkseen kiloista eroon ja ylpeydestä, millä voi nyt kantaa kehoaan. Ja mitäpä ihmiset usein kommentoivat? ”Paremmalta näytti tuo ennen-kuva, nyt olet vain luuta ja nahkaa.” Tämä lause ihmiselle, joka on uurastanut itsensä eteen usein monia vuosia ja haluaa nyt jakaa iloisen muutoksen muiden kanssa, toivoo ehkä jopa joitain tsemppiviestejä.

Stara.fi huomioi tänään Janni Hussin instagram-päivityksen, jossa hän jakoi kuvan itsestään ilman meikkiä, ja halusi viestittää ihmisille, että olkaa armollisempia itsellenne ja hyväksykää itsenne luonnollisina. Hieno ajatus ja hieno roolimalli tytöille. Pahaksi onnekseni satuin vilkaisemaan kommenttiboksiin, jossa muutamakin ihminen oli kirjoittanut ”menisit lääkäriin, kun oot niin laiha” ja ”tai ainakin ruokakauppaan, niin saisit vähän lihaa ympärilles”. Jos taas Jannilla olisi paljon enemmän lihaa, luultavasti kommentoitaisiin, että ”onpa miehekkään näköinen”.

IMG_4433

Tekisi mieli ravistella näitä kommentoivia ihmisiä. Voiko joku näistä ihmisistä ihan totta kertoa, saako he itselleen tästä ilkeilystä jotain? Tuleeko siitä hyvä mieli? Onko onnistunut olo? Onko oma itsetunto taas vähän paremmalla tolalla, kun löysi jostain muusta jotain mollattavaa. Säälittävää. En voi muuta sanoa.

Jokaisella on oma mielipiteensä ja hyvä niin. Kaikkea ei tarvitse sanoa kuitenkaan ääneen. Vaikka nämä kommentoivat miehet esittelisivät itseään puolialasti julkisesti, ei itselleni tulisi mieleenkään mennä kommentoimaan, että oletpa lihava/laiha/enpä ikinä haluaisi tuon näköistä miestä. Ei siis pieneen mieleeni juolahtaisi ajatustakaan tälläisestä! Jos Fitnessmallikisan tytöt ei miellytä, voi painaa punaista rastia yläkulmasta, ja hups vaan, linkki on pois silmistä. Tai vaihtoehtoisesti mennä ensi vuonna itse sinne kisailemaan, ja näyttää, miltä sen fitnessmallin sitten pitäisi näyttää. Jos painoa pudottanut ihminen haluaa jakaa kehityskuvansa ja sanoa yleisesti, että olen ylpeä itsestäni, voisiko haukkuvat ihmiset olla myös ylpeitä hänestä. Ja jos niin kauuuuuuheasti tekee mieli sanoa, että oot kyllä kamalan näköinen, niin voi vain sulavasti selata päivityksen ohi. Miksi tuottaa toiselle pahaa mieltä ihan tieten tahtoen? Ja miksi, luojan tähden miksi, pitää sanoa hyvää tahtovalle nuorten tyttöjen esikuvalle, että oot muuten sairaaloisen laiha. Haluaisinpa todella nähdä kun nämä haukkuvat ihmiset laittaisivat oman naturel-kuvansa nettiin ja voisivat kirkkain silmin sanoa olevansa tyytyväisiä itseensä luonnollisina.

Ikinä ei tiedä tuntemattoman ihmisen taustoja, ja sitä, miten ilkeä kommentti voi viiltää. Esimerkiksi, jos joku haluaisi loukata mua, pahalta tuntuisi varmasti kuulla, että olen lihakseton rimppakinttu, joka näyttää siltä, ettei ole ikinä astunut jalallaankaan salille. Omaan sellaisen vartalotyypin, mikä ei kovin helposi liho, mutta myöskään lihas ei kasva kovin nopeasti. Vaikka kuinka riuhtoo menemään, tulos ei näytä samalta kuin joillain toisella voisi näyttää. Teen silti kovasti töitä, jotta saisin itselleni lihaserottuvuutta. Sen takia tuollainen kommentti ei tuntuisi kivalta. Voin hyvin kuvitella todella laihan naisen ajatukset, kun hän on yrittänyt kovasti saada itselleen massaa, ja sitten joku tulee sanomaan, että ”hyi, mee hoitoon anorektikko”. Sama myöskin lihavalla ihmisellä päinvastoin.

Anonyyminä kommentointi blogeihin, sivustoille ja palstoille on niin helppoa nykyään, että valitettavan moni hyödyntää sitä oman pahan olon karkoituksen keinona. Jos on oikeasti sinut itsensä kanssa, tietää mitä haluaa, miten ihmisiä kohdellaan ja muutenkin omaa tasapainoisen mielen, tuskin tulisi mieleen kommentoida loukkauksia muille anonyymisti. Onhan se hieman säälittävää, eikö? Toki julkisesti omia ajatuksiaan ja kuviaan jakavan ihmisen pitää tietää, mikä myrsky saattaa kommenttiboksissa pahimmillaan puhjeta. Tiedän minäkin. Siihen pitää valmistautua, se pitää kestää, mutta kyllä sille saa myös nauraa. Koska naurettavaahan se on.

Pahimpia ovat usein naiset toisilleen ja bodykansa keskenään. Oon kuullut jopa sellaisesta, että kisaajalikat viimeisinä viikkoina ennen kisoja alkavat anonyymisti kommentoimaan kilpakumppaneilleen loukkauksia heidän kunnostaan, jotta heidän itsetuntonsa murenisi ja pää hajoisi ennen lavalle astumista. Hahhaha. Kuinka urheilijamaista! Ja kuinka heikko tilanne itsellään on, kun pitää käyttää tälläisiä epätoivoisia yrityksiä? Miksei voitaisi välillä puhaltaa yhteen hiileen ja tsempata toisia haukkumisen sijasta? Parempi olo itelleni ainakin tulee siitä, että saa jonkun hyvälle tuulelle kehulla, kuin siitä, että saa jonkun surulliseksi loukatessani häntä. Mölyt voi pitää mahassaan ja laskea kymmeneen miettien, miltä itsestäni tuntuisi, jos joku kommentoisi minulle näin.

Hyvät yöt!