Kun hävettää myöntää, että haluan kilpailla

Niin sitä vaan kuukausi heilui menemään viimeisimmästä postauksesta, että hop vain! Harvoissa asioissa olen lähes täydellisyyttä hipova, mutta oman kalenterin överitäyteen pakkaamisessa voisin kyllä tituleerata itseni jo melkoisesti mestariksi. Ei vielä siinä, että arkeni ovat täynnä työtä ja treeniä, mutta kun en muista, milloin olisin voinut viettää edes yhden viikonlopun päivän, niin että saisin nukkua ja olla vaan. Omiahan ne on valintoja, sen kuin kumittaisin aikataulujani tyhjiksi, mutta kun. Kun vaan ei.

Teen tässä paraikaa 19 päivän työputkea ilman vapaita ja viime viikkoina olen myös yrittänyt ehtiä Särkänniemeen, häihin, mökille, tekemään tuplatreenejä ja ensi viikonloppuna kaarrankin suoraan mökiltä Lahteen pitämään posetuntia. Että huh heijaa! Onneksi nuorena jaksaa ja siihen malliin, muuten voisi jo vähän väsyttää. 😀

imageqwert

Blogi on ollut pieni ja kaunis muisto ja ajatus, joka käväisee mielessä ja hukkuu samoin tein. Silloin kun kirjoittaa joka päivä, niin voi kirjoitella ihan mitä sontaa sattuu, mutta kun päättää painaa ”julkaise”-nappia tosiaan kerran kuussa, niin sitä tavallaan olisi kiva, ettei koko kuukauden ajan hämmennetty kirjoitus sisältäisi vain informaatiota päivän treenistä. Joten ei mitään paineita tälle tekstille, eh.

Halusin nyt kuitenkin tulla julistamaan sellaista asiaa, että olen onneton ja surkea fitnesslajin edustaja, enkä ansaitse enää mitään tunnustusta koko lajin puolesta. Minut voisi haudata nyt elävältä arkkuun, jonka päälle kirjoittaisi ex-urheilija ja hymähtää tylysti päälle. Olen nimittäin nykyään huomannut, että minua vaivaa syndrooma nimeltä ”hävettää kilpailla bikini fitneksessä”.

Havahduin asiaan tällä viikolla, kun tapasin uuden työkaverini ja jostain kautta laitain keskustelu ajautui siihen, että olen kilpaillut. Jostain syystä tämä asia herätti itsessäni hämmentävän vahvaa kiusaantuneisuutta, joten luonnollisesti heitin koko asian vitsiksi ja jaksoin jatkaa vielä seuraavana päivänäkin hassun hauskaa vitsiäni, että ”otanpa nyt vain salaattia kun olen niin fitness he hehhe hee”. Nyt kyllä oikeasti naurattaakin, kun kuvittelen päässäni äänensävyäni ja kiusallisia fitness-kommenttejani, joilla yritän vammaisesti peittää sitä, että oikeasti haluan olla fitness. Sääli, ettei näin kirjoittamalla pysty lisäämään ääninauhaa tästä materiaalista, se olisi meinaan viihdyttävä lisä!

Eikä tämä ensimmäinen ja tuskin viimeinenkään kerta ole. Fitness on kiinnostava asia ja toki, jos uusi ihminen kuulee, että olen kilpaillut, niin asiasta kysytään. Hyvässä hengessä useimmiten. Ja silti aina kiusaannun. Ja otan typerän virneen naamalleni, jossa puristan huulet yhteen samalla hymyillen, nostan kulmakarvat ylös ja pullistan silmiäni. Tällä ilmeellä konkretisoin sitä tosiasiaa, että joo, nolottaa. Mutta miksi nolottaa?

image(1)

Pyydän armeliaisuutta ja myötätuntoa, en minä pidä fitnestä nolona asiana. En pidä sitä typerien ihmisten lajina. En missään nimessä. Vaan haluan edelleen itsekin kilpailla ja treenaamisesta saan valtavat kiksit. Kuitenkin etenkin tänä vuonna luonnollisesti on itselleni noussut hyvin korkeisiin kantimiin koulu ja se, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Opiskelu ja yhteiskunnasta enemmän ymmärtäminen ovat nousseet niin korkealle mielihaluissani, että jostain syystä ulkonäkölajissa kilpaileminen tuntuu hieman. Noh. Turhalta. Sellaiselta, jota minun ei ehkä odotettaisi tekevän. Sellaiselta, joka ei välttämättä sovi ihan yksi yhteen tulevaisuuden suunnitelmieni kanssa. Se tuntuu vain.. Kiusalliselta.

Todella vaikea selittää, vaikka yleensä osaan pukea hyvin ajatukseni sanoiksi. Jostain syystä miellän etenkin bikini fitneksen jotenkin vähän bimboksi. Tulipahan se nyt sanottua. Ja edelleen, se ei ole sitä. Arvostan jokaisen kilpailijan taivalta todella paljon. Tämä on vaan joku oma outo ajatukseni. Ei se, että laji olisi bimbo, vaan se, että minä harrastamassa lajia on bimboa. Ei se ole sellainen asia, jota välttämättä haluaisin tuoda julki työhaastattelussa tai kertoa ensimmäisenä, kun tutustun uusiin ihmisiin. Vaikka oikeasti haluaisin todellakin huutaa sen kaikille, koska jumankekka mikä työmäärä siinäkin reissussa oli takana! Aimo annos päättäväisyyttä ja itsekuria, vaikka itse sanonkin. Kyllä sen pitäisi olla sellainen juttu, mistä voisi olla ylpeä.

Olen ehkä vain stereotypioiden uhri nykyisin. Treenikuvien lisääminen Instagrammiin tuntuu nykyisin sekin kiusalliselta, vaikka se on asia, jota rakastan. Ei siis kuvien lisääminen, vaan treenaaminen. Ehe. Kaikki, mikä kielii siitä, että treenaan kilpailutavoitteellisesti, tuntuu kiusalliselta. Nyt kun olen vetäytynyt hieman kauemmaksi koko lajista, huomaan selkeämmin, mitä kiusaantuneisuutta itsessäni herättää pelkästään muiden bikinipepputyttöjen puolialastomien ”kuntokuvien” näkeminen Instagrammissa. Ei sillä, ettäkö itse olisin ikinä vastaavia jakanut. Kuitenkin. Valitettavaa, mutta totta, että pehmoporno yhdistettynä kilpaurheiluun antaa sille kovin erikoisen vivahteen. Sellaisen, johon en tunne kuuluvani. Minut voi nyt ampua, jos joku kokee, että olen pahasti väärässä, mutta mielestäni liian usean fitnesskilpailijan sosiaalisessa mediassa jakava kuva kilpailemisestaan on väärä. Enkä minä ole mikään tietenkään sanomaan, mikä on oikein ja väärin tässä maailmassa, mutta mielestäni on ikävää, että annetaan sellainen kuva isolle yleisölle, että bikini fitness on kilpailu siitä, kuka jakaa eniten pakaraansa Facebookissa. Tehdään lajista aivan liian helpon ja halvan näköinen. Ja sitten kaikki Pirkko 16 veet lähtee kisaamaan, koska kisaaminen näyttää niin helpolta ja sillä saa huomiota. Ja kun tällä mentaliteetilla lähtetään mukaan, syntyy niitä kuuluisia ongelmia.

image(2)

Kiusallinen salikuva.

Eikä se minusta bimboa tee, ettäkö nyt haluan kilpailla bikini fitneksessä. Ehkä vain tämä jokseenkin vallitseva asenneympäristö on vain saanut itsestänikin otteen, ja oikeasti sanasta ”bikini fitness” tulee mieleen ensimmäisenä todella nuoria tyttösiä, joilla ei ole mitään realiteettitajua, mutta halutaan kävellä korkkareilla lavalla ja olla ruskettuneita. Ennen ei ole askeltakaan juostu lenkkipolulla, mutta nyt kisataan. Valitettavasti näin.

Vaikka todellisuudessa suurin osa, ja jokainen joka pärjää, on todellinen urheilija isolla uulla. Ei mitään, miksi pitäisi väheksyä tai osoitella sormella bimboksi. Ei todellakaan. Urheilijoita siinä, missä muissakin lajeissa. Urheiluvammoineen, urheilijan psyykkeineen. Tavoitteellisia naisia. Upeita sellaisia.

Miksi minä koen silti olevani nolo bimbo, kun kerron kilpailleeni? Olenko kasvanut liian vanhaksi, oliko kilpailu vain vaihe nuoruudessani? Vai voinko olla tosissaan otettava kauppatieteilijä ja työuraa tekevä nainen samalla, kun kilpailen fitneksessä? Mitä olette mieltä?

I DID IT!

wer

Noniin. Tere! Melko jähmeältä tuntuu näppäimistö taas melko pitkästä aikaa niin pitkästä aikaa, että nyt ei pitäisi todellakaan enää jatkaa, vaan antaa itsensä vajota maan alle tai luikkia salakavalasti takavasemmalta piiloon, ettei tarvitsisi sitten enää ikinä avata kenellekkään, miksi se onneton blogi sitten kuivahti käsiin kuin kuiva oksa syksyllä. Että miksi sitä niin intoa puhkuen raapusteli kaikenmaailman jonnin joutavia jorinoita, ja sitten yhtäkkiä homma levähti käsiin niin nopeasti, ettei kerennyt edes sanaa ”blogi” tavaamaan (kaksi kokonaista tavua). Niinpä niin. Mutta kun ei ymmärrä parastaan. Ei ymmärtänyt lopettaessaan, eikä ymmärrä jatkaessaan. Sitähän tämä ihmiselämä tuntuu toisinaan olevan. Ongelmasta toiseen!

Haluan kuitenkin tämän merkillisen alun jälkeen (ennen pitkää sepustusta, jota ei jaksa kukaan lukea) kiittää sitä henkilöä, joka availee blogiani edelleen joka toinen päivä. Ihan vain todetakseen, etteihän täällä mitään ole taaskaan.

Haluan pahoitella sille henkilölle, joka on edellisen tapaan availlut blogiani jonkin aikaa, mutta kyllästynyt sitten ja poistanut kirjanmerkeistä.

Haluan lausua kiitoksen myös sille henkilölle, joka on käynyt lukemassa blogini alun (järkyttäviä ja noloja) tekstejä tylsistyksissään.

Haluan myös pahoitella sille henkilölle, joka avasi nyt ensimmäistä kertaa blogini tämän postauksen myötä odottaen mielenkiintoista fitness-postausta, mutta saakin jotain kummallista avautumista. Kiitos kuitenkin kun tulit!

Mulla on ollut melko raskas kevät. Kukaan ei ole kuollut, vaan olen vain yksinkertaisesti itse pistänyt itseni melko koville niin henkisesti kuin fyysisestikin. No pain no gain ja sitä rataa, mutta näin jälkeenpäin, edelleen yrittäen palautua stressin jälkimainingeista, olisi voinut jossain kohtaa vähän höllätäkin. Lähestulkoon koko kevään olen käynyt töissä kaksi täyttä työpäivää viikossa, lukenut pääsykokeisiin 10 täyttä tuntia päivässä ja treenannut viisi kertaa viikossa kisojen polte silmissä. Lyhyelläkin matikalla tästä aika nopeasti laskee, ettei siinä hirveästi muuta ole tehty.

Luin myös viime keväänä epäonnistuneesti pääsykokeisiin ihan tosissani kyllä, mutta jotenkin se oli erilaista. En ottanut niin kovia paineita kantaakseni kuin nyt. Olin tämän urakan puolivälissäkin jo niin uupunut, että oikeasti mietin joskus myöhään illalla salilla ollessani ihan tosissani monta minuuttia, että onko kello nyt aamulla 8 vai illalla 8. Päivärytmini ja ajantajuni olivat toisinaan aivan sekaisin, eikä kuuppa pysynyt ihan matkassa aina. Ja se oli ihan oma vikani. Kyllähän nyt monet muutkin lukevat pääsykokeisiin ja tekevätpä jotkut töitäkin samalla, mutta minä vain haukkasin vähän liian isoja paloja joka puolelta – tyylilleni uskollisena.

Olin todella äkäinen aina ja kaikesta ja toisinaan aivan hysteerinen pienistä asioista. Vastasin esimerkiksi poikaystäväni ystävälliseen ehdotukseen rentoutua hieman ja katsoa leffaa, että ei käy, koska pelkäsin, että aivokapasiteettini on rajallinen, ja turha uusi info leffasta poistaa muististani aikaisemmin opitun pääsykoemateriaalin. (?????) Ärsyynnyin myös todella paljon siitä, että ihmiset halusivat tavata minua. Ihan pöyristyttävä ajatus. Miettikää nyt, ettäkö nyt näkisin jonkun ihmisen. Ei käy. Ei ole aikaa. Hukkaan heitettyjä minuutteja. Kaikki päiväni olivat vain ajan kanssa tappelua ja pään epätoivoista koossa pitämistä. Töissä en saanut mitään aikaiseksi, kun olin niin puhki lukemisesta ja treenit olivat surkeita, mutten osannut päästää niistä irti, koska tottakai pitää treenata samaan aikaan täysillä kisoihin kun valmistautuu pääsykokeisiin. *silmien pyöräytys* Olin suoraansanottuna melkoinen monsteri toisinaan, eikä minulta myöskään herunut juurikaan myötätuntoa, jos poikaystä valitti väsymystä työpäivänsä jälkeen tai sanoi, ettei jaksaisi nyt samalla sekunnilla alkaa siivoamaan, kun minä halusin.

image

Kaiken lisäksi minut yllätti huhtitoukokuussa elämäni pahin koivuallergia, jonka takia en pystynyt monena päivänä pitämään silmiäni auki pitkään tai ylipäänsä näkemään kunnolla mitään. Silmät olivat aamulla muurautuneet aina umpeen ja olo oli kuin pahimmassa kuumeessa. Melko onnellisen näköinen stressin ja allergian paiskaama tyttö tässä, eh?

Lopussa onneksi osasin edes sen verran käyttää älliäni, että lopetin treenaamisen ja kävin vain kävelylenkeillä, joilla toki kuuntelin aina jotain luentoa samalla, mitenkäs muutenkaan. Koin järkyttäviä omatunnon tuskia, jos joskus happihyppelyllä käydessäni kuuntelin esimerkiksi jonkun kappaleen. Ihan oikean musiikkikappaleen. Välillä koitin aina rauhoittua lenkeillä ja tyhjentää mieltä, mutta nopeasti kuitenkin pääkoppani täytti ajatukset hukkaan heitetystä ajasta ja pistin luennon taas pauhamaan korvanappeihin.

En missään nimessä sano, ettäkö olisin tehnyt liikaa töitä koulupaikan eteen, en missään nimessä. Päinvastoin, muutamia asioita jäi tekemättäkin. Mutta kyllä se stressi oli melkoinen, en tiedä, olenko ikinä kokenut vastaavaa. Jotenkin se paine siitä, että nyt on (omasta mielestäni) viimeinen mahdollisuus onnistua, sai aikaan ihan valtavan ahdistuksen, joka näkyi jo fyysisinä oireina. Huomasin oikeasti, että multa lähti tukka päästä. Joskus suihkussa havahduin siihen, että hiuksia lähti tupoittain. Kasvoni iho oli todella huonossa kunnossa ja lihoinkin varmasti monia kiloja, vaikken muistanut melkein kuukauteen syödäkkään oikein muuta, kuin satunnaisia Makuunin karkkeja. Mutta ikävintä kuitenkin on edelleen nämä stressin jälkioireet, joista en ole vieläkään päässyt eroon kunnolla.

sdf

Lainasin työkaveriltani ihan huippukirjan nimeltään Leiri 14 (kertoo Pohjois-Korean vankileiriltä karanneen miehen tositarinan), mutta välillä tuntuu, etten osaa enää kunnolla lukea. Takerrun vuosilukuihin ja tuijotan vähän väliä sivumäärää, mitä olen lukenut. En osaa rentoutua lukemisen kanssa. Huomaan välillä jankkaavani jonkun kirjassa nimetyn henkilön nimeä ja keksiväni sille muistisääntöä, jotta muistan sen. Lenkillä en pysty käymään samoissa paikoissa kuin koko kevään kävin, koska tulee välittömiä flashbackeja siitä olotilasta, mikä silloin oli. Näen paljon painajaisia, kuten koko kevään olen nähnyt, ja välillä ihan yhtäkkiä alan panikoimaan lukemisesta, vaikka se on jo ohi. Mutta kyllä se tästä hei! Pahimmat stressitilat on jo selätetty aikaa sitten, nyt vain hoidellaan enää nämä laineet. En edes muistanut, miten mukavaa treenaaminen tai työnteko oikeasti on, kun niille pystyy antamaan energiaa. Nyt muistan taas.

Mutta niin. En nyt oikeasti ihan tiedä, miksi tästä koko postauksesta tuli näin negatiivissävytteinen, koska tilannehan on siis se, että minut hyväksyttiin ensimmäiseen hakukohteeseeni, Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakouluun lukemaan kauppatieteitä!!! Olen siis oikeasti todella kiitollinen ja onnellinen tästä, vaikka tuo alku nyt vähän muulta vaikuttaakin. En voinut kuvitella, että pääsisin todella Tampereelle, koska omasta mielestäni pääsykoe meni osittain penkin alle. Totuus kuitenkin oli, että niin meni aika pirun monella muullakin, koska koe oli haastava. Olin jo suunnitellut muuttoani johonkin susirajalle ja keräillyt ajatuksiani kaukosuhteeseen, mutta näinpäs nyt kävi, enkä voisi olla onnellisempi!

swde

618 lukutuntia ja elämäni pahimman stressin se vaati, toivottavasti kaikilla muilla ei ihan samaa. Mutta kaikkien epäonnistumisten jälkeen, mitä esimerkiksi viime vuoteni oli täynnä, alan taas uskomaan siihen, että kova työ palkitaan aina. Ehkei heti, mutta aina.

Nyt kun tuntuu, että aikaa on käsittämättömän paljon vuorokaudessa, kun lukuprojekti ja ajan kanssa taistelu on ohi, onkin taas aikaa kaikille muille asioille. Pääsen taas tässä pikkuhiljaa kiinni treenirytmiini, joka tosiaan hukkui täysin toukokuussa ja toivottavasti saan karistettua nämä muutamat omaan kroppaani sopimattomat kilotkin pois, ennen kun joudun (pääsen) taas valmentajani suurennuslasin alle. Elämä voittaa!

Nyt pääsykokeen jälkeen olen hemmotellut itseäni kaikilla mahdollisilla tavoilla, mitä olen keksinyt. Olen ikään kuin tehnyt loputtoman anteeksipyyntöeleen itselleni. 😀 Kävin värjään hiukseni (kuten alun kuvasta joku saattoi päätellä), kasvohoidossa, olen viettänyt aikaa vain maaten mökillä, syöden hyvää ruokaa, tilaillut sushia liian usein kotiin, nukkunut ja sitä, mitä en olekaan tehnyt koko alkuvuotena – kuunnellut itseäni.

asdf

Jos olen rehellinen, en oikeastaan tiedä, mitä teen tämän blogini kanssa, jonka taas herätin jostain luojan syystä eloon. Seuraavat fitnesskisani tulevat ajoittumaan ensi vuoteen, joten sinnekkin on hieman matkaa, enkä todellisuudessa tiedä, onko minulla blogimaailmaan hirveästi annettavaa nyt. Haluaisin kyllä. Mutta. Niin. En oikein tiedä. Enkä oikeasti ehkä halua miettiäkkään.

Koska nyt keskityn vain olemaan tyytyväinen!

loi